Rahasta rakkauteen

Kohti etelää sijoittuu 1970-luvun lopun Haitille. Saarivaltiota runtelee "Baby Doc" Duvalierin johtama raaka diktatuuri, rikollisuus ja köyhyys. Keski-iän ohittaneet amerikkalaisnaiset tulevat rantalomalle rentoutumaan, syömään, juomaan, ja tietysti vuokraamaan tiukkaperseisiä haitilaispoikia omiin, kuumien aaltojen säestämiin seksihurvitteluihinsa.

Kotimaassaan nämä naiset ovat jo kauan sitten menettäneet viehätysvoimansa, mutta Haitilla he saavat elostella ja paistatella rattopoikien rajattomassa rakkaudessa. Haiti edustaa heille paratiisimaailmaa, jossa he voivat vielä kerran tuntea itsensä kauniiksi ja nuoriksi.

Brenda (sympaattinen Karen Young) on lomaillut saarella ennenkin, mutta palaa lomakohteeseen etsiäkseen käsiinsä salskean Legban (Ménothy Cesar), jonka kanssa tällä oli kiihkeää seksiä öisellä rannalla muutama vuosi sitten. Hän tutustuu kahteen amerikkalaisnaiseen, joille Haiti on todeksi tullut eroottinen uni ja jatkuvan seksivierailun kohde. Negatiivista sähköä alkaa syntyä, kun sekä Brenda että Ellen (Charlotte Rampling) tahtovat Legban käyttöönsä.

Elokuva alkaa vakuuttavasti. Tilanne esitellään hyvin rajatuin kuvin, teksti on mielenkiintoista ja työntää homman hienosti käyntiin. Seksiturismi on aiheena puhutteleva, erityisesti kun kyseessä on vanhojen naisten kiimainen ristiretki kohti vuokrattua karibialaista rakkautta. Rouvien ja poikien väliset intiimit kohtaukset ovat oudon kiehtovia ja herkkiäkin.

Elokuvassa kuullaan eri kertojia, jotka kertovat vuorotellen oman tarinansa. Äänen saavat turistinaiset sekä hotellin työntekijä Albert (vakuuttava Lys Ambroise), jonka monologi on tyrmäävä ja tukahtunut ärähdys turismille ja valkoisille amerikkalaisille. Haitilaisena hän on saanut vanhemmiltaan melko tiukan kasvatuksen: valkoinen ihminen on apina. Tarjoilijana Albert on kuitenkin tullut taloudellisesti riippuvaiseksi turisteista ja ojentelee nöyränä gourmet-annoksia valkolaisille.

Vaikka kertojien käyttäminen on usein halpa ratkaisu, tässä se tuntuu olevan paikallaan ja tuo oman, raisun lisänsä tarinaan. Varsinkin, kun Legban - ja samalla koko Haitin - tarina jätetään tyystin kertomatta.

Puolivälin tienoilla tasossa tapahtuu notkahdus alaspäin. Selittely ja henkilöhahmojen kärjistäminen laimentavat alun intensiivistä tunnelmaa. Myös moralisointiin sortuva loppuratkaisu tuntuu hiukan puuduttavalta.

Kohti etelää on kuitenkin teemojensa puolesta asiallista katsottavaa. Vaikka naisten rakkauden kaipuuta pyritään ymmärtämään, loppu antaa selkeän kannanoton. Turismi on syöpä.

* * *

Jantso Jokelin