Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Rockin pahat pojat

Bändielämäkerroissa ollaan sekoilun ytimessä niin, että pahaa tekee

Muusikonrentut paistattelevat ylioppilastalon portailla. Ari Väntänen, Andy McCoy ja Michael Monroe: Hanoi Rocks – All Those Wasted Years (Like 2009), Slash ja Anthony Bozza: Slash (Like 2009), Mick Wall: W. Axl Rose (Like 2008), Neil Strauss (toim.): The Dirt - Törkytehdas (Like 2009).
Muusikonrentut paistattelevat ylioppilastalon portailla. Ari Väntänen, Andy McCoy ja Michael Monroe: Hanoi Rocks – All Those Wasted Years (Like 2009), Slash ja Anthony Bozza: Slash (Like 2009), Mick Wall: W. Axl Rose (Like 2008), Neil Strauss (toim.): The Dirt - Törkytehdas (Like 2009).

Mötley Crüella, Hanoi Rocksilla ja Guns NÂ’ Rosesilla on muutakin yhteistä kuin hiuslakan liikakäyttö. Bändit tulivat tunnetuksi extreme-elämäntavoistaan, joiden käsittelyyn myös bändien elämäkerrat keskittyvät. Musiikki jää sekoilun varjoon, mutta niin taisi olla tosielämässäkin.

Sivumäärältään venäläisten klassikoiden pituiset tiiliskivet kertovat jokaisen likaisen yksityiskohdan rocktähtien elämästä. Liioittelu on paljon käytetty tehokeino, eikä totuusarvosta aina voi olla varma. Mutta mitäpä totuudesta - kysehän on rokista.


Kirjoista onnistunein on kulttiklassikko The Dirt - Törkytehdas. Se kertoo glam metal -yhtye Mötley Crüen vaiheista. Ilmeisesti moraali oli bändille täysin tuntematon sivistyssana, sillä pahimmat kohdat saavat lukijan voimaan pahoin.

Nikki Sixx, Vince Neil, Tommy Lee ja Mick Mars eivät syntyneet kultalusikat suissa. Rockunelman eteen piti tehdä töitä, mutta työntekoon kuului luontaisetuna ainaiset bileet. Huumeet, tytöt ja lopulta tartunnatkin jaettiin.

Nuorten rokkareiden päitä ei palellut, joten onnellisten sattumien myötä Mötley Crüe sinkosi kurjuudesta parrasvaloihin. Kuuluisuus nousi kohinalla herrojen päähän. Samalla katosivat viimeisetkin todellisuudentajun rippeet. Pian Mötiköillä oli oma suihkukone ja omat lentoemännät, jotka kiikuttivat jäsenten eteen kullekin tarkasti räätälöityjä päihdeannoksia.

Neil Straussin toimittamassa Törkytehtaassa ääneen pääsevät kaikki yhtyeen jäsenet. Monivalotus avaa bändin tarinaa herkullisella tavalla. Pahimmatkin mokailut kerrotaan inhorealistisen tarkasti.


Paljon Mötiköitä kiltimpää ei ollut Hanoi Rocksin meno. Ryhmähenki tiivistyi Tukholmassa, jossa Nasty Suicide, Michael Monroe ja Sam Yaffa nukkuivat rappukäytävissä ja varastelivat pysyäkseen hengissä. Andy McCoylla meni paremmin - hän asui tyttöystävänsä vanhempien luona ja kylpi poreammeessa.

Bändiin heittäydyttiin ja sitouduttiin täysillä. Periksiantamaton asenne tuotti tulosta ja keikkoja järjestyi. Sekoilu kiihtyi suosion myötä ja pian hotellihuoneita tuhottiin ison maailman malliin.

Onnistuneimmin rockelämäntavan omaksuivat Andy McCoy ja Nasty Suicide, joita ryhdyttiin edesottamustensa vuoksi kutsumaan lisänimellä Suicide Twins.

Hanoi Rocks - All Those Wasted Years on vauhdikasta luettavaa. Tarina toistaa Törkytehtaasta tuttuja rock-kliseitä. Kiertueilla manageri Seppo Vesterisen isälliset neuvot kaikuivat kuuroille korville.

Pian Hanoi Rocks veti viivoja yhdessä Mötley Crüen kanssa. Joukossa tyhmyys tiivistyi ja hauskanpidolla oli kohtalokkaita seurauksia. Hanoi Rocksin rumpali Razzle sai surmansa autokolarissa vuonna 1984. Autoa ajoi humalainen Vince Neil. Tapaturma tiesi juhlien loppua, mutta monien päihteidenkäyttö vain paheni.


Slashin elämäkerrasta käy ilmi, että Hanoi Rocks oli yksi Guns NÂ’ Rosesin suurimmista musiikillisista esikuvista. Tarinan kertoo kitaristi itse. Välillä rockfilosofin tyhjänpäiväiset viisaudet häiritsevät, mutta pääosin kitaristin selviytymistarina on kiintoisaa luettavaa. Slash kuvaa vaiheitaan peittelemättömästi, mutta taaskaan ei ole selvää, milloin kitaristin sisäinen satusetä pääsee ääneen.

Slash oli lähtöisin boheemista perheestä, jossa huumeet ja rokkarit olivat arkipäivää. Vaikea lapsuus johti vielä vaikeampaan nuoruuteen. Varastelusta ja kaman vedosta tuli tapa jo varhain. Slashin tavaramerkiksi muodostunut silinterihattu lähti sekin kaupasta mukaan laittomasti.

Nuorena Slash palkattiin Cherokee -studiolle Mötley Crüen juoksupojaksi. Siellä kitaristinalku näki entistä hurjempaa rock-elämää. Pesti loppui kuitenkin lyhyeen, kun Slash häipyi viinanostoreissulta rahojen kanssa teille tietymättömille.

Guns NÂ’ Rosesin huippuvuosina Slashin heroiiniriippuvuus kehittyi pahaksi, mikä hiersi hänen ja laulaja Axl Rosen välejä.

Mick Wallin kirjoittama W.A.R. - W. Axl Rose -elämäkerta piirtää kuvan moniongelmaisesta laulajasta, joka ei tullut toimeen edes bändikavereidensa kanssa, vaan potki nämä ulos yhtyeestä yksi kerrallaan. Sekopäisen Rosen toimesta kiertuehenkilökuntaan kuului astrologeja ja selvännäkijöitä.

Onneksi Wall ei pyrikään peittelemään kirjan subjektiivisuutta, vaan tekee tilit selviksi jo pitkässä johdannossa. Wall tunsi Guns NÂ’ Rosesin jäsenet jo ennen bändin menestystä. Aiheen läheisyys näkyy myös tekstissä.


Huolettomasta biletyksestä huolimatta bändikirjoissa on melankolinen pohjavire: tolkuton juhliminen ei voi johtaa muuhun kuin tuhoon.

Rockkukkojen meno tuo mieleen legendaarisen Spinal Tap -elokuvan sillä erotuksella, että elokuvan sekoilut tuntuvat todellisuuteen verrattuna pieniltä.

Näköjään rokkareita ei tarvitse parodioida. He tekevät sen itse.


Juho Hakkarainen,
teksti & kuva

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (5)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.
  1. Majsteri Rantaluola (21.05.09, kello 2:52)

    Minä en ainakaan lue rockelämänkertoja skandaalien toivossa - antiikin Roomassa pidettiin pahempia pitoja ja niihin oli tavallisellakin rahvaalla pääsy. Luen niitä siksi, että tietäisin mitä sen ja sen musiikin taustalla oli siihen ja siihen aikaan. Elämäkerta antaa sen biografisen aineksen, joka tuo yhden uuden tulkinta-aspektin taiteen tekemisen tajuamiseen.

    Esimerkiksi "Welcome to the Jungle" on ymmärrettävämpi laulu, jos tietää, että Slash ja Axl asuivat kuppaisessa (treeni)kämpässä sitä kirjoittaessaan ja kävivät syömässä hyväntekeväisyydestä jaettuja bageleita kantapaikassaan, jota piti juutalainen kaveri. Tavallinen pälli kadehtii rokkarin "helppoa elämää", mutta hän ei haluaisi jakaa sen vastapainoa, rokkarin "vaikeaa" elämää. Huvittavaa on, ettei suomalaisesta Hanoi Rocksista voi vetää viivaa tamperelaiseen Negativeen, vaikka heidän välissä oleva puuttuva lenkki on niinkin maineikas ja ansioitunut yhtye kuin Guns 'n Roses. Ehkä Negativen musiikki olisi parempaa, jos heilläkin olisi vähän vaikeampaa.

  2. Juho Hakkarainen (21.05.09, kello 20:07)

    Kiitos Majsterille palautteesta! Enpä minäkään rokkikirjoja pelkästään skandaalien takia lue. Näiden kyseisten bändien kohdalla rockelämäntapa oli kuitenkin varsin olennainen osa koko kuviota. Toki biisien taustoista on mukava lukea, mutta esimerkiksi Mötley Crüen biisit ovat suurimmaksi osaksi sellaista höttöä, ettei niistä tarvitse sen enempää tietääkään.

    Niinköhän tuo Negativen musiikki vaikeuksien myötä paranisi. Joskus tuntuu, että on jotakin perää siinä romanttisessa käsityksessä, että hyvä taide syntyy kärsimyksestä, mutta enpä silti rohkenisi vaikeuksia (viivoja?) Negativen tyypeille suositella.

  3. Majsteri Rantaluola (23.05.09, kello 2:52)

    Haluan vielä tarkentaa, että olen kyseisistä elämänkerroista lukenut vain Mick Wallin kirjoittaman AxlRose-elämänkerran sen englanninkielisenä versiona, kerran, vain siitä syystä, että muistin hänet mainitun "Get in the Ring" -kappaleessa vierotuista journalisteista (ne, jotka eivät tiedä tästä, menkööt itseensä tai levykauppaan). Sen lisäksi haluan mainita, että "Dirt - törkytehdas" ei voi olla vuodelta 2009, koska muistan oman pikkuveljenikin lukeneen kyseistä teosta tohkeissaan, ja siitä on jo monta vuotta ja panoa aikaa. Kuvatekstissä kuitenkin väitetään niin. 2004 saattaa olla lähempänä totuutta.

  4. Juho Hakkarainen (23.05.09, kello 14:36)

    Tuo Liken uusi pokkariversio Dirtistä on vuodelta 2009. Vissiin jo 10. painos. Englanniksi kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 2001, ja eka painos suomeksi ilmestyi jo 2002.

  5. Atro Niiniluoto (14.05.13, kello 14:50)

    En välitä hankkia noita teoksia, mutta voin todeta, ettei helppoa ole rokkareillakaan.

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto