Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Suomalainen voittaa aina?

Tutkijat pohtivat häviön tielle ajautumisen syyksi itserasismia ja negatiivista ajattelua.

Kuvitus: Olli Juutilainen
Kuvitus: Olli Juutilainen

Vuosi 2005 jää aikakirjoihin suurena tappioiden vuotena. Valmistauduttiin, toivottiin, tehtiin oma suoritus ja petyttiin. Lajista ja tapahtumasta riippumatta yritykset upposivat mahdottomuuden suohon.

Suomalaiset toivovat voittoja, mutta pessimismi leijuu ilmassa: Oikeasti menestykseen uskotaan harvoin. Onko alemmuuden tunteessa rypeminen noidankehä vai onko voittamisella lopulta mitään väliä?

Menestys
puuttuu

Elokuu 2005. Rankkasade piiskaa täpötäyttä Helsingin Olympiastadionia. Tero Pitkämäellä on velvollisuus tuoda suomalaisille odotettu yleisurheilun MM-kulta. Kilpailua seuraa lähes kaksi miljoonaa suomalaista. Keihäskomeetta heittää kauden surkeimman heittonsa ja jää metritolkulla mitalista. - No tämänhän arvasi.

Suomalaiset vaativat urheilijoilta kansainvälistä menestystä. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen tekemän selvityksen mukaan 78 prosenttia kansasta kokee pärjäämisen tärkeäksi.

Eniten voittoja toivotaan hiihdosta, yleisurheilusta ja jääkiekosta. Juuri sieltä, missä täysosumat ovat tällä vuosituhannella jääneet lähes tyystin puuttumaan.

Paineet tappioputken katkaisemiseksi ovat valtavat. Iltapäivälehdet julistivat ennen yleisurheilukisoja Tero Pitkämäen olevan kansakunnan viimeinen toivo. Jääkiekkomaajoukkueelle ylimääräistä mailanpuristusta puolestaan tuo vuoden 1995 mestaruus. Tai paremminkin vuoden 1995 kulta-trauma. Mestaruutta janotaan kohtuuttomasti, vaikka menestyminen olisi epärealistista.

Suomalainen kulttuuri ei kuitenkaan ole voittajakulttuuri - suomalaisten onnettomuudeksi, mutta myös onneksi. Täällä ei kannusteta menestymään.

Pieniä eleitä arvostetaan enemmän kuin suuria. Lisäksi huonosti olevista asioista puhutaan mieluummin kuin hyvistä.

Kun nämä yhdistetään vielä aivan uniikkiin ominaisuuteen, aktiiviseen negatiivisen omakuvan ylläpitoon, ei ole ihme, että mestarit ja virtuoosit ovat täällä harvinaisuuksia.

Tuhkaa hiuksiin
jo lähdössä

Maaliskuu 2005. Suomen jalkapallomaajoukkue pelaa veitsi kurkulla Tšekkiä vastaan. Tasapeli säilyttäisi jatkomahdollisuudet. Tapahtuu normaali ketju: Sensaatiomainen nousu tasoihin kahden maalin takaa, epäonnistuminen avopaikasta, vastahyökkäyksestä vastustaja tekee voittomaalin. Nyt jatkoon tarvittaisiin kesäkuussa voitto Hollannista. Siinä ottelussa Suomi hallitsee, mutta oranssipaidat käyvät kuittaamassa neljä maalia. Suomi karsiutuu ja valmentaja saa kenkää. - Onko härmäläisen hermo joskus pitänyt ratkaisupaikassa?

Täkäläisestä mielenlaadusta on kirjoittanut nasevasti tutkija Satu Apo muun muassa teoksessa Elävänä Euroopassa. Apon mukaan suomalaisten kuva itsestään lähentelee jo itserasismia. Omien kykyjen aliarvioinnista ei edes haluta päästä eroon, vaan sitä vaalitaan kuin kansallisaarretta.

Suhde tappioon onkin jo tragikoomisen alistuva. Tällä mentaliteetilla on helppo selittää maailmanjärjestyksen mukaiseksi se, että suomalaiset karsiutuvat jo alkuerissä.

Mitäs me köyhät, epäsosiaaliset ja sivistymättömät metsäläiset voisimme ikinä voittaakaan. Täällähän pärjätään kansainvälisesti vain sellaisissa lajeissa, kuin kaverin tökkiminen puukolla, päissään hukkuminen ja köyden jatkona killuminen.

Kun voittoa ei uskalleta oikeasti toivoa, on tappio jopa helppo hyväksyä. Kaikki meni niin kuin pitikin. Murheensietokyky on kasvanut jo häikäiseviin mittoihin: suomalainen ei hätkähdä enää mistään.

Tampereen yliopiston sosiologian laitoksen yliassistentin Petri Ruuskan mielestä Suomessa ollaan suorastaan armeliaita häviäjille erotuksena kilpailukeskeisemmistä maista:

"Suomalaisilla on taipumus ajatella itsestään negatiivisesti. Negatiivinen kansakuva vaikuttaa ehkä itsensä vähättelyltä, mutta saattaa toimia myös positiivisesti. Vaikka joku ei nyt mitalia saanutkaan, mitä siitä? Hän kuuluu edelleen joukkoon, kuten kuuluisi silloinkin, jos olisi saanut mitalin."

Voittajia on aina vain yksi, voittoon pyrkiviä moninkertaisesti. Tämän tosiseikan ymmärtäminen on myös oikein terveellistä.

"Mitä tulisi voittajakulttuurista, jossa heikoimmat lenkit tieten tahtoen karsitaan ja vain itseriittoisia mitalisteja juhlitaan? Voidaan ajatella, että jos ainoastaan voittajia arvostetaan, tulee kilpailijalle ylivoimainen tarve tehdä vilppiä sen sijaan, että tekisi Â’vainÂ’ parhaansa", Ruuska huomauttaa kulttuurimme hyvistä puolista.

"Ehkä negatiivisen kansakuvan kanssa - jossa sekä voitoille että tappioille on tilaa - on lopulta helpompi elää kuin sellaisten tulostaulujen, jotka ovat voimassa testitulosten saapumiseen saakka. Jos vilpin yrittäminen yleistyy, se saattaa kertoa kulttuurin tämän osan muutoksesta."

Suomalaisen on
kilpailtava suomalaisille

Toukokuu 2005. Suomea Eurovision laulukilpailuissa edustaa norjalainen artisti englanninkielisellä kappaleella. Nyt on kovat piipussa. Pelkästään alkukilpailut olivat suuri mediahässäkkä, jonka finaalia seurasi yli
770 000 suomalaista. Varma voittokappaleemme tippuu jo semifinaaleissa, kuten edellisenäkin vuonna. - Miksi ne nyt saavat osallistua jo joka vuosi, entistä useammin saa hävetä.

Vuosittain kohkataan suuresta eurooppalaisen vitsistä - Euroviisuista. Jopa siitä menestystä odotetaan palavasti ja voittoon uskotaan tosissaan. Aiemmin ei voittoa saatu kotiin havumetsien raikkautta henkivällä Katri Helenalla.

Nyt yritetäänkin vastustajat voittaa näiden omilla aseilla. Kieli, tyyli ja artisti on vaihdettu salonkikelpoisiksi.

Maailman turhanpäiväisimpiin kilpailuihin valmistaudutaan huomattavalla kansallisella hartaudella. Vuodesta toiseen vain lyödään päätä seinään. Ei opita, ettei oleminen samanlainen ja keskinkertainen riitä. Camp-maailmaan tosikkomainen kilpailu ei kuitenkaan kuulu, ja lopputuloksena ahdistus syvenee pirteissä.

Voittamisella ja häviämisellä on vahva side kansalliseen omakuvaan. Juuret juontavat varsinkin urheilijoihin nuoren valtion voitokkaina edustajina maailmalla. Isänmaallinen paatos on laimentunut, mutta kyllä siinä henkeä pihisee. Suomalaisurheilijoiden on edustettava maata ja kansaa, ei itseä ja tossumerkkiä. Siksi myös voitot ja tappiot ovat elämää suurempia asioita, joissa myötäeletään sinivalkoisella sielulla.

"Kansallistunne on osa arkea, sen voi jokainen havaita päivittäin", Petri Ruuska huomauttaa.

"Kysymys on hyvin arkisesta paikkaan ja ryhmään sijoittumisesta. Jotkut pitävät kansallistunnetta vanhanaikaisena, mutta kansalliset symbolit ja kansallisvaltiojärjestelmä ovat edelleen vahvoilla."

Globalisaatio ei siis suinkaan hävitä Maamme-laulun hyminää kotikatsomoissa, se voi entisestään lisääntyäkin.

"Lokalisaatio ja globalisaatio ovat kolikon kaksi puolta. Maailman kasvaessa yhdeksi paikaksi, tulee yhä tärkeämmäksi kertoa tarinoita siihen sijoittumisesta. Minusta kansallisvaltioiden järjestelmä ja ylipäätään kansojen kautta ajattelu ei ole mitenkään välttämättä ristiriidassa globalisaation kanssa", Ruuska tuumaa sosiologin näkökulmasta kansallisuustunteen kestävyyteen.

Areenat vaihtuvat,
ahdistus pysyy

Kesäkuu 2005. Pieni Suomi on yrittänyt olla EU:n mallioppilas. Kiltistä ahkeroinnista toivottiin palkinnoksi suurta elintarvikevirastoa, joka livahti nenän edestä Italiaan. Pisteenä iille pääministeri Berlusconi kettuili asiasta pohjoisen suuntaan. Huolella suunnitellun ja varmana pidetyn virastosijoituksen kariutuminen antoi aiheen parahtaa: näin pienet jyrätään EU:ssa.
- Tappiohistoriassa kirjoitetaan uusi luku. Mitähän seuraavaksi?

Kansa kokee valtiollisen suvereniteetin menetyksen voimakkaasti. Siksi EU-politiikkaa ja peliä jäsenvaltioiden kesken tarkkaillaan usein varmistin poistettuna. Vaikka toimitaan muiden mukana, vanhat pelot yksin eristetyksi jäämisestä kummittelevat.

Kun on kerran jo päästy hiekkalaatikolle, on kova paikka, jos vain toiset saavat tehdä isoja hiekkakakkuja.

Koko kesän vellonut ruokakiista lehtien yleisönosastoissa kertoo pienen kansan peloista.

Nauravatko ja pilkkaavatko ne edelleen ulkomailla meitä, vaikka täällä yritetään päteä hampaat irvessä?

Todellakin, vaikka kyse on vain ruuasta, suomalaiset ottivat asian sodanjulistuksena: Tulkootpa tänne patonkeineen ja pitsoineen kele, niin katotaan.

Normaalista EU-byrokratiasta tuli maaottelu, mutta kulttuuri ja oma tyyli ovat viimeinen olemassaolon oljenkorsi. Kaikki, missä voidaan tunnistaa suomalaista, omitaan ja siitä pidetään kiinni talvisodan hengellä.

Tänäkin vuonna on monta pientä ja suurta koitosta jäljellä. Ja taas suomalaista viedään kuin litran mittaa.

Saunajakkaroita, pyykkinarua ja margariinia on syytä hamstrata jo ennakkoon.

Toukokuu 2005. Suomen jääkiekkomaajoukkue taistelee MM-kisojen välieräpaikasta Venäjää vastaan. Rangaistuslaukauskilpailussa suomalaiset jäätyvät täysin ja venäläiset häikäisevät osaamisellaan. Tappio on karvas ja niukka. Toisaalta jääkiekkoväki muistaa hyvin vuoden 2003 kotikisat, joissa tuhrittiin neljän maalin johto Ruotsia vastaan. Silloin oltiin jo todella huonoja. - Tulos masentaa yhden illan. No, vielä vähän aamullakin. Nopeasti se kyllä unohtuu, eteenpäin suomalaiset!

Simo Holopainen

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto