|
Kaikki alkoi kambodžalaisessa vankilamuseossa. Siellä Terhi Rannela näki ensimmäistä kertaa kasvot, jotka on nyt painettu hänen uuden romaaninsa kanteen.
Oli kansainvälinen naistenpäivä kolme vuotta sitten. Rannela oli tutustumassa entiseen kidutusvankilaan Phnom Penhissä, Kambodžan pääkaupungissa.
Tuossa vankilassa punaiset khmerit surmasivat 14 000-17 000 kambodžalaista: miehiä, naisia, lapsia. Aluksi teloitettiin lähinnä koulutettuja ihmisiä, joita pidettiin kansanvihollisina. 1970-luvun lopulla pääministeri Pol Potin vainoharhaisuus voimistui, ja lopulta kidutettaviksi ja tapettaviksi vietiin jopa poliittisen johdon perheenjäseniä. Yksi heistä on Punaisten kyynelten talon lähtöpiste.
Kambodžan kansanmurhasta ei Suomessa juuri puhuta. Historiantunneilla Pol Pot ohitetaan nopeasti, vaikka punakhmerit tappoivat vuosina 1975-79 1,7 miljoonaa kambodžalaista, viidesosan kansasta. Tarkoituksena oli luoda agraariyhteiskunta ja tuhota kaupunkilaistunut keskiluokka.
Minun olisi pitänyt tietää tästä, Rannela ajatteli vankilassa käydessään.
Tamperelaisessa kahvilassa kirjailija kaivaa laukustaan valokuvan valokuvasta. Museossa oli esillä tuhansia järkyttäviä otoksia vangeista.
"Mistä tahansa niistä olisi voinut kirjoittaa. Joka ainoa kuvissa esiintyvä ihminen on kuollut hyvin väkivaltaisesti.
Mutta tämä yksi kuva on erityinen. Opas kertoi Rannelalle, että siinä on punakhmerjohtajan vaimo, joka surmattiin poikkeuksellisen julmalla tavalla vain muutama päivä kuvan ottamisen jälkeen. Jos katsoo tarkasti, voi erottaa naisen kasvoilta pienen kyyneleen.
Museovierailun jälkeen Rannela istui Phnom Penhissä terassilla. Pöydällä oli puoliksi juotu vesipullo. Viereen tuli pieni tyttö, joka katsoi häntä silmiin ja pyysi saada vettä. Rannela ojensi pullon.
Se päivä oli raskas ja käänteentekevä Rannelan elämässä. Hän kävi myös "kuoleman kentillä", joille päätyivät ne, joita ei teloitettu vielä vankilassa.
"Siellä kävellään ihmisten sääriluitten päällä. Se oli käsittämättömän hirvittävää."
Kun Rannela palasi kotiin Tampereelle, hän oli edelleen poissa tolaltaan.
"Mieheni ihmetteli, miksi itkeskelin monta päivää."
Valokuvan nainen ei unohtunut vaan ilmestyi Rannelan uniinkin.
"Silloin aloin ajatella, että voisikohan hänen tarinaansa jotenkin selvittää."
Tietojen saaminen tuntui epätodennäköiseltä, mutta Rannela päätti yrittää. Hän löysi verkosta Kambodžan dokumentaatiokeskuksen, joka tutkii kansanmurhaa. Vaikka Pol Potin valtakausi päättyi jo 1979, tutkimukset ja oikeudenkäynnit ovat edelleen kesken. Rannela lähetti keskuksen johtajalle sähköpostia, kuvaili valokuvan naisen tarkasti ja pyysi mitä tahansa tietoja.
Vastaus tuli kolmessa minuutissa. Alkoi ahkera kirjeenvaihto.
Selvisi, että kuvassa on Chan Kim Srun, jolla on elossa oleva aikuinen tytär. Rannela sai käsiinsä tyttären kaksisivuisen haastattelun.
Punaisten kyynelten talo ei ole Chan Kim Srunin tarina - eihän kahdesta liuskasta kirjoiteta kokonaista kirjaa - mutta hänestä se lähti liikkeelle. Teos on kaunokirjallinen ja historiallinen, ja sen rakentaminen vaati Rannelalta melkoisesti taustatyötä.
"Olen lukenut varmaan sivukirjastollisen verran."
Punaisten kyynelten talo on Rannelalle tuplaesikoinen: se on sekä hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa että hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa. Tusinan verran nuortenkirjoja julkaissut kirjailija aikoo jatkaa arkistojen penkomista tulevissa projekteissaan. Tällä hetkellä häntä kiinnostavat erityisesti vastarintaliikkeet. Nuoria ei kuitenkaan ole tarkoitus jättää. He ovat Rannelalle kutsumus.
Kirjan valmistuttua Rannela on miettinyt, olisiko hänen sittenkin pitänyt matkustaa tapaamaan Chan Kim Srunin tytärtä, joka kasvattaa vesimeloneja Phnom Pehnin lähellä.
"Ehkäpä vielä menen, ja siitä syntyy taas jotain uutta."
Punaisten kyynelten talo ilmestyi 22.8
"Minun piti elää 30 vuotta, että pystyin kirjoittamaan tämän kirjan", sanoo Terhi Rannela viime vuonna julkaistusta Yhden promillen juttuja -novellikokoelmastaan. Oikeastaan sen tekstit eivät ole novelleja. Novelli-sana muistuttaisi kohderyhmää liikaa äidinkielen tunneista. Juttu on juuri sopivan helposti lähestyttävä sana.
Kirja on lyhyt, vain 110 sivua, jotta lukemisesta vähemmän innostuneetkin uskaltaisivat tarttua siihen. Rannela tekee paljon kouluvierailuja, ja niillä kaljatölkkikantinen Yhden promillen juttuja on ollut menestys.
Kokoelmassa lähestytään alkoholinkäyttöä nuorten näkökulmasta: alkoholistivanhempien kanssa elämistä, pikavippikierrettä, turvattomuutta. Jutut pohjautuvat tositapahtumiin, joita ei ole tarvinnut hakea kaukaa. Alkoholiongelmia näkee Suomessa melkein joka kerta, kun poistuu kotoa.
Rannela itse aloitti alkoholinkäytön melko nuorena, seitsemäsluokkalaisena.
"Myös yläkoululaiset järkyttyvät, kun kerron tämän", hän sanoo.
Opiskeluaikoinakin Rannela kävi usein kosteissa juhlissa. Vaikka niissä oli hauskaa, oli kirjailija kavereineen toisinaan sellaisessa kunnossa, että vain juopontuuri pelasti pulasta. Rannela sanoo pystyneensä katsomaan alkoholikulttuuria neutraalisti vasta lopetettuaan juomisen kokonaan.
Joillekin ahkera bilettäminen jää päälle opiskelujen jälkeenkin.
"Jossain vaiheessa tuntui, että tiettyjä kavereita oli mahdollista nähdä vain menemällä yksille, jotka eivät koskaan olleet vain yhdet. Piti juoda kännit ja avautua. Eikö negatiivisista asioita voi puhua muutenkin?"
Osa kirjan lukeneista on valitellut sen synkkyyttä ja tuominnut Rannelan kukkahattutädiksi. Kirjailija toteaa, että alkoholin hyvistä puolista kertominen ei ollut tämän teoksen tarkoitus. Sen tarkoitus oli antaa ääni alkoholistiperheiden lapsille. Heille, joita ei yleensä kuunnella. Kun Rannela kertoo sen koulukeikalla, hän huomaa osan oppilaista keskittyvän erityisen kovasti.
Nuorten antama palaute on ollut liikuttavaa. Moni on lähettänyt Rannelalle oman tarinansa. Hän vastaa jokaiseen saamaansa viestiin.
"Kannatti kirjoittaa tämä kirja. Yhdenkin sellaisen palautteen takia."
Noora Vaarala, teksti
Kommentointi on suljettu arkistosivulla.
Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen