Sophie panee natseille kampoihin

Sophie Scholl - viimeiset päivät (Saksa 2005). Ohjaus: Marc Rothemund. Käsikirjoitus: Fred Breinersdorfer. Pääosissa: Julia Jentsch, Alexander Held, Fabian Hinrichs. Kesto 1 h 57 min. Ensi-ilta 23.9. Niagara.

Toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan sijoittuvia draamoja vaivaa usein paatoksellinen onttous. Pienet ihmiset ladataan niin täyteen maailmanpoliittista ja moraalifilosofista sisältöä, että katsoja väsähtää jo alkumetreillä. Yhden aikakauden paino on raskas kantaa.

Kuka kertoisi totisiin tositapahtumiin perustuvan elokuvan toisin?

Saksan elokuvafestivaaleilla palkintoja kahminut Sophie Scholl - viimeiset päivät on yksi korsi suunnattomassa keossa. Historiallisiin faktoihin pohjautuva draama seuraa Valkoinen ruusu -vastarintaliikkeeseen kuuluvien Schollin sisarusten viimeisiä päiviä vuoden 1943 Saksassa. Näkökulma on Julia Jentschin vahvasti tulkitsemalla nuorella Sophiella, joka joutuu kansallissosialistien kynsiin.

Miksei ruoska
viuhu?

Elokuvassa on kaikki oivan tv-draaman ainekset. Natsien satimeen joutuvan Sophien kohtalo ei kasva missään vaiheessa valkokankaan kokoiseksi murhenäytelmäksi, eikä täten turhan äiteläksi. Sophien periksiantamaton aatteen takana seisominen lienee syynä siihen, ettei melodraaman kriteerejä saavuteta.

Lars von Trier voisi ottaa oppia henkilöhahmojen kohtelussa ohjaaja Marc Rothemundilta. Sankareiden ei - eikä siinä samalla katsojienkaan - tarvitse aina kärsiä koko sielullaan. Sophien tapauksessa kaikki tunteet voi aistia hänen kasvoiltaan.

Kärsimysestetiikkaan tottuneen katsojan mielestä Sophie päässee liian helpolla. Hänhän kokee, jukolauta, vain henkistä painostusta!

Selittelyn
makua

Paikoin elokuvan tunnelma äityy piinaavaksi, mutta kerronta on verkkaista. Koska jo elokuvan nimessä paljastetaan kuinka kaikki päättyy, ei siitä voi kamalasti jännitystä repiä. Yritys on silti kova.

Elokuvan intensiivisimmät kohtaukset käydään Gestapon kuulusteluhuoneessa, jossa Sophieta hiillostetaan. Vaikka aidoista nauhoista kootussa dialogissa on herkullista replikointia, syyllistytään kiusallisen usein selittelyyn ja katsojan aliarvioimiseen. Kaikessa korniudessaan Sophien ja Alexander Heldin esittämän kuulustelija Mohrin välisten keskustelujen seuraaminen on kiintoisaa.

Jentsch on nuorena Sophiena vakuuttava. Muut hahmot jäävät harmillisen etäisiksi, eikä heidän välilleen synny suurta jännitettä. Se olisi henkilödraamassa oleellisen tärkeää.

Aihepiiriltään vakavassa elokuvassa on pientä pilkettä linssinkulmassa: tahatonta tai ei, oikeussalin pikkuhitlerien virkaintoisuus saa koomisia piirteitä.