Massatieteen aika II

Otetaan Kalliomäen leikkuri, yhteiskunnan tuloksellisuusbuumi ja hyppysellinen Bolognan prosessia. Sekoitetaan koostumus myrkynvihreäksi ja annetaan hautua kymmenisen vuotta. Voila!

Tarjotaan keitto opiskelijoille joskus vuonna 2015. Yliopiston ravintolassa pöydät täyttyvät epätasaisesti. Yhteiskuntatieteilijöitä kuppiutuu tuonne, humanisteja toisaalle. Kauppatieteilijät ovat valinneet toisen kuppilan. Joskus täälläkin kuulemma notkui kymmenien eri oppiaineiden opiskelijoita. Nyt näihin maisteriopintoja tekeviin törmää aika harvoin.

Luennot alkavat. Isoimmatkin salit täyttyvät ääriään myöten. Kandinaatiksi massaopiskellaan. Monet suorittavat opintonsa alta nopeasti, tenttiminenkin kun käy kätevästi netissä. Ja miksi roikkua koulussa, kun työmarkkinat vetävät niin hyvin? Lainaakaan ei viitsisi nostaa.

Opiskelijoiden yhteisiä oleskelutiloja ei juuri ole, mutta sentään kulkukortti on koodattu niin, että juuri nyt pääsee laitoksen harjoittelutiloihin. Eikun sinne.

Piiiip, ovi auki. Onpas vähän tuttuja. Laitoksen henkilökuntaa ei näy yhtään. Onneksi tietolaitteen vapautumista ei tarvitse kauan odotella.

Virka-ajan päätyttyä harjoitustilassa alkavat opiskelijoiden valvontavuorot. Ilmapiiri muuttuu hieman kyräileväksi: näpräileekö tuo uusi naama laitoksen muistikorttia? Joku suorittaa projektiopintoja siivoamalla laitoksen johtajan huonetta.

Muutaman tunnin päästä vartija kehottaa kierroksellaan loputkin opiskelijat poistumaan. Pieni porukka päättää mennä kotiin tuopposen kautta. Baarissa keskustelu siirtyy nopeasti päivänpolttaviin aiheisiin.

Entä jos fuusio teknillisen yliopiston kanssa oli sittenkin järkevä? Opiskelu tapahtuu kotoakin niin kätevästi, että yliopistojen rajat ovat yhtä häilyviä kuin oppiaineiden rajat kymmenen vuotta sitten. Joo-sopimuskin oli käytännössä aika joo-o.

Aika painua pehkuihin. Seuraavana aamuna täytyy lähteä aikaisin töihin.