Klassikkoni: Conan barbaari

Conan barbaari (Conan the Barbarian). USA 1982. Ohjaus: John Milius. Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Sandahl Bergman.

Lumisen vuoren rinne, isä ja poika. Isä kertoo, kuinka jumalat unohtivat teräksen arvoituksen taistelukentälle.

"Sinun täytyy opetella se, Conan. Koska keneenkään, keneenkään et tässä maailmassa voi luottaa. Et miehiin, et naisiin, et eläimiin."

Isä osoittaa miekkaansa:

"Tähän voit luottaa."

Näin alkaa Conan barbaari, ja vielä kertaakaan en ole alkanut nauraa isän opetuksille - vaikka saatankin hymyillä ja nyökytellä päätäni hyväksynnän merkiksi.

Se on aika hyvin puolialastomasta barbaarista kertovalle miekka ja magia -seikkailulle, jonka pääosassa on englantia vielä opetteleva Arnold Schwarzenegger. Matkaa säestää Basil Poledouriksen mahtipontinen ja tunnelmallinen musiikki, joka on sankariheviä parhaimmillaan.

Aiheen ei pidä silti antaa hämätä, sillä Conania ei tehty edistämään toimintafiguurien myyntiä. Oliver Stonen käsikirjoitus pojasta, joka vanhempiensa murhaamisen jälkeen orjuutetaan ja myöhemmin koulutetaan ylivertaiseksi gladiaattoriksi, on toki omiaan vetoamaan teinipoikiin.

John Miliuksen elokuvassa on kuitenkin ehdottomuutta, jolle täytyy edelleen kumartaa. Vaikka mökeltävän Kuvernaattorin esittämä Conan on kaukana Robert E. Howardin alkuperäisestä, viekkaasta ja monilahjakkaasta Conanista, itse elokuva on tehty täysin tosissaan. Ja niin sen täytyy ollakin.

Kaikki muu halventaisi meidän barbaarihenkisten nuorten miesten oikeutta haaveilla maailmasta, jossa ruipelosta pojasta voi tulla yhtä iso ja vahva kuin Arnold Schwarzenegger ja jossa Arnold Schwarzeneggerin näköisestä ja kuuloisesta miehestä voi tulla kuningas. (Huom! kuningas, ei kuvernööri.)

Unohtakaa jatko-osa Conan hävittäjä, jossa Conanista tehtiin koko perheen lapsenvahtibarbaari.

Tuomo Tamminen