Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Klassikkoni: Ihana Nangijala

"Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös, ja silti kaikki on totta. Vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan."

Näin alkaa Astrid Lindgrenin kirjoittama Veljeni, Leijonamieli, joka kertoo Leijonan veljeksistä Korpusta ja Joonatanista.

Korpun ja Joonatanin tarina alkaa kuolemalla ja päättyy kuolemaan, ja siinä välissä on Nangijala, seikkailuja täynnä oleva kuolemanjälkeinen maailma.

Ahmin Veljeni, Leijonamielen ala-asteikäisenä, ja sama on tapahtunut myös nyt aikuisena. Lindgrenin romaanimittainen satu saa minut pakahtumaan, ihastumaan ja liikuttumaan.



Satuna Veljeni, Leijonamieli on kenties epätyypillisen synkkä, ainakin teoriassa. Siinä on paljon kuolemaa, ahdistusta ja pahuutta, mutta jotenkin Lindgren on onnistunut kuvaamaan sen kaiken niin kauniina ja luonnollisena, ettei lukijaa pelota - ainakaan liikaa.

Edes se, että kirja loppuu itsemurhaan ei ole häirinnyt minua. Luultavasti en nuorempana edes tajunnut sitä.

Kirjan vetovoima piilee Astrid Lindgrenin kielen lisäksi Ilon Wiklundin kuvituksissa. Wiklundin kuvat antavat uskottavat kasvot niin Korpulle ja Joonatanille kuin Nangijalalle ja sen muille asukkaille.

Mukaansatempaavan tarinan ja vangitsevien kuvitusten yhdistelmä sai minut haaveilemaan koko lapsuuteni Nangijalasta, ja jossain mielessä kai haaveilen siitä vieläkin.



Laura Myllykoski

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

1973 WSOY





| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto