Mikrolainat hidastavat hakkuita

Iltanuotiolla Sienèn kylässä oloni on raukea. Olen länsiafrikkalaisen Malin maaseudulla. Savimajojen katot piirtyvät tähtitaivasta vasten ja öljylamput välkkyvät kylänraitilla. Päivän aikana lämpömittari on kohonnut reippaasti yli 40 asteen enkä iltapesun ja aterian jälkeen jaksaisi liikahtaakaan. Naiset laulavat bambaraksi vuorolaulua, johon koko ajan keksitään uusia riimejä. Laulussa vilahtelee tuttuja sanoja: Sinsibere on projektimme nimi, Aminataksi kutsutaan työtoveriani, ja minun bambarankielinen nimeni on Fanta.

Olen Malissa suomalaisen Dodo ry:n hankkeen takia. Sinsibere-projektin tavoitteena on hillitä aavikoitumista eli käytännössä vähentää puun hakkaamista Saharan reunalla. Projekti kohdistuu naisiin, jotka saavat pääosan tuloistaan myymällä polttopuuta Malin pääkaupunkiin Bamakoon. Itse vietän kolme kuukautta Malissa seuraamassa projektin etenemistä.

Puukauppa on sienèläisille naisille helppo, mutta huonosti tuottava bisnes. Kylästä on alle 50 kilometrin matka Bamakon loputtomille polttopuumarkkinoille ja kylän ohi virtaavan Niger-joen ansiosta kuljetusyhteydet ovat kunnossa. Niinpä Sienèn ympäristön metsät ovat muuttuneet matalaksi pusikoksi.

Naiset kävelevät monta kertaa viikossa muutaman kilometrin päähän kylästä hankkimaan tienestinsä. Aiemmin puista valittiin kaadettaviksi vain kuivimmat ja vähätuottoisimmat, mutta puuston vähennyttyä myös lääkekasveja ja esimerkiksi pähkinöitä tuottavia voipuita kaadetaan.

Kerran viikossa puudiileri saapuu Bamakosta Sienèen ja ostaa kylänraitille kasatut puupaketit pilkkahintaan. Vaikka tulot eivät ole kummoiset, ne ovat säännölliset, eikä puukaupan tekeminen vaadi naisilta alkuinvestointeja. Sienèn naiset tietävät, että kylää ympäröivä puusto on vähentynyt ja että ympäristön muutos hävittää monet perinteisesti tärkeät kasvit. Taloudellinen tilanne on kuitenkin äärimmäisen huono ja naiset tarvitsevat rahaa niin lasten koulumaksuihin, lääkäriin kuin ruokaankin.

Kylässä on edellisenä päivänä jaettu toista kertaa mikrolainoja ja erityisenä tehtävänäni on ottaa selvää, mihin tarkoituksiin naiset lainojaan käyttävät.

Sienèssä Sinsibere-projektin toteutus alkoi kaksi vuotta sitten ympäristökurssilla, jolle osallistui suuri osa aikuisista sienèläisistä. Sen jälkeen kylän naiset perustivat Sinsibere-yhdistyksen, joka pyörittää säästökassatoimintaa ja järjestää koulutuksia.

Yhdessä projektin työntekijöiden kanssa naiset kehittävät uusia rahanhankkimiskeinoja, joilla puunhakkuusta saatavia tuloja voitaisiin korvata.

Suurin osa naisista kertoo tekevänsä yhdistykseltä saamillaan lainarahoilla jonkinlaista bisnestä. Kaupankäynnin mittakaava on pienen pieni ja minun on suomalaisen kauppatieteilijän koulutuksella aluksi vaikea hamottaa kokoluokkaa.

Esimerkiksi Awa Doumbia kertoo, että hän ostaa naapurikylän markkinoilta jamssia, valmistaa hyvää kastiketta ja myy ruokaa pienissä pusseissa kyläläisille. Olisiko kyseessä paikallinen take away -ruokala? Wassa Komakara puolestaan ostaa kaupungista kauneudenhoitotuotteita ja myy niitä kylän muille naisille. Selvää suoramyyntiä siis.

Vastaavanlaista pientä kauppaa naiset ovat harjoittaneet aiemminkin. Sinsiberen avulla kaupankäyntiä on kuitenkin voitu laajentaa ja voittoja lisätä, jolloin naiset voivat luopua puun hakkaamisesta. Säästökassatoiminnan lisäksi kylän Sinsibere-yhdistys on järjestänyt saippuanvalmistuskoulutuksia ja kevään aikana kylään on myös perustettu yhteisöpuutarha.

Haastatteluissa naiset kertovat, että heidän tulonsa ovat lisääntyneet ja naisten yhteishenki parantunut. Myös tieto puun hakkaamisen ongelmista on lisääntynyt.

Kuitenkin tavalliset kehitysyhteistön ongelmat pohdituttavat minua: rikkooko Sinsibere-hanke paikallisen kulttuurin rakenteita parantamalla naisten asemaa? Voimistaako hanke rahatalouden ja kuluttamisen ihanteita? Entä teemmekö me suomalaiset tätä vain extreme-kokemusten toivossa?

Matkani alueelle kestää yli kolme kuukautta, mutta vastausten löytäminen tuntuu käyvän koko ajan mutkikkaammaksi. Jo Sinsibereä käynnistettäessä on tehty se lähtöarvio, että hanke parantaa paikallisten ihmisten elinoloja ja ympäristön tilaa.

Silti välillä vähän arveluttaa, sillä me kuitenkin annamme vain ihan vähän rahaa ja vaatimattomasti opetamme sienèläisille saippuanvalmistusta. Siinä sivussa tuputamme käsityksiämme oikeanlaisesta elämäntavasta ja käytämme rahan tuomaa valtaa kyläläisten asioista päättämiseen.

Iltanuotiolla sienèläisten ilmeet ovat riemukkaat, laulu raikaa. Päivän rasituksista huolimatta minutkin kutsutaan tanssiin, koetan pinnistellä osatakseni taputtaa oikeassa tahdissa ja tanssia niinkuin Sienèssä kuuluu. Saan valtaisat aplodit ja palaan helpottuneena mutta huohottaen paikalleni. Seuravaana päivänä kyläpäällikkö kiittää minua vierailusta ja kertoo, että muutama suurperhe kylässä on päättänyt lopettaa hakkuut. Sinsibere-toiminnan ansiosta naisten ja lasten elintaso on parantunut.

Koko kehitysyhteistyön dilemmaa ei tällä ole ratkaistu, mutta sienèläisten innostus ja arvostus kertoo hankkeen vaikutuksista kyläläisten elintasoon. Kylänraitilla pienemmiksi käyneet puukasat puolestaan kielivät sen vaikutuksista ympäristöön.

Tuuli Kaskinen