Aikuisetkin ovat ihmisiä

Totuushan on se, että lapset ovat elokuvissa yleensä pelkkä kovaääninen riesa. Sekä valkokankaalla että yleisössä.

Naapurini Totoro -elokuvassa lapset vasta kimeitä ja kovaäänisiä ovatkin. Siitä pitää japanilaisen animaatioelokuvan perinne huolen.

Silti Mei ja Satsuki eivät ärsytä missään vaiheessa. Päinvastoin: elokuvat päähenkilöt ovat luontevimpia ja sympaattisimpia lapsitähtiä elokuvan historiassa.

Tarina alkaa noin 4-vuotiaan Mein ja noin 10-vuotiaan Satsukin körötellessä kuorma-auton lavalla muuttokuorman seassa kohti uutta kotiaan. Uusi koti on hurmaavasti ränsistynyt talo maaseudulla, lähellä sairaalaa, jossa perheen äiti on toipumassa sairaudesta.

Tapahtumat kerrotaan tyttöjen näkökulmasta, ja sen mukaisesti elokuvan maailma näyttäytyy myös katsojalle. Mein ja Satsukin maailma on suuri, mutta turvallinen, sillä lempeä isä ja naapurin kurttuinen mummo osaavat selittää asiat parhain päin lapsia aliarvioimatta.

On suorastaan liikuttavaa seurata elokuvaa, jossa ei ole yhtään vähimmässäkään määrin ilkeää hahmoa. Ei ole edes kovistelevaa naapurin kersaa, josta lopulta tulee ystävä. Isä tekee välillä pitkää työpäivää, mutta jaksaa silti nauttia lastensa seurata.

Liian usein lasten elokuvien jännite perustuu juuri lasten ja aikuisten maailman kuluneelle vastakkainasettelulle. Aikuiset ajattelevat vain töitä ja rahaa ja unohtavat, että elämässä on muutakin ja että jokaisen sisimmässä asuu pieni lapsi - lässynlässynlää.

Totorossa tätä ei tarvitse opettaa edes aikuisille.

Mutta mikä on itse Totoro? Sen esiintymistä saa odottaa aika kauan elokuvassakin.

Totoro on valtavassa kamferipuussa asuva unelias ja kovaääninen karvainen otus, jonka Mei löytää sattumalta. Se hallitsee luonnonvoimia, pitää sateen ropinasta ja soittaa yöllä puun latvassa pähkinällä ujeltavaa sävelmää.

Naapurini Totoro on silti paljon enemmän kiinni todellisessa maailmassa kuin ohjaaja Hayao Miyazakin uusimmat animaatiot Henkien kätkemä ja Liikkuva linna.

Yliluonnollisia asioita toki on, mutta Miyazaki kunnioittaa niitä yrittämättä selittää niitä. Lapselle puussa asustavat oliot ovat joka tapauksessa paljon helpommin ymmärrettäviä kuin äidin sairaus.

Jo 1988 tehty Naapurini Totoro on näytetty joskus televisiossakin, mutta sen tuominen teattereihin 18 vuotta valmistumisen jälkeen on vuoden kulttuuritekoja. Siitäkin huolimatta, että elokuvan tunnussävelmä jää soimaan päähän päiväkausiksi. Tonari no Totoro, to-too-ro...

* * * * *