Kannattaako opiskelu enää?

Työntekijä joutuu nykyisessä työmarkkinatilanteessa entistä tiukemman haasteen eteen. Erityisesti keskustelu nuorten pätkätöistä on herättänyt raflaavia kuvauksia.

Hiljattain on puhuttu esimerkiksi portfoliosukupolvesta, joka joutuu tuotteistamaan ja brändäämään itseään työmarkkinoille. Aihe herättää jopa sukupolvivihaa, sillä suuri valtaa pitävä ikäluokka pääsi aikanaan 1970-luvun alussa valmiiksi katettuun pöytään.

Heillä pyyhkii edelleen hyvin. Moni nuori aikuinen joutuu sen sijaan tottumaan riskien ja kilpailun täyttämään maailmaan.

Tampereen yliopiston Ura- ja rekryrointipalveluiden kehittämispäällikön Jukka Mäkisen mukaan nykyinen työmarkkinatilanne on haastava opiskelijoille.

Mäkisen mukaan rekryssä käyvät urastaan keskustelemassa melko tasapuolisesti eri aineiden opiskelijat, jotka kokevat epävarmuutta ja ahdistusta tulevaisuudestaan. Mäkisen huomio on linjassa esimerkiksi YTHS:n teettämien tutkimusten kanssa. Erilaiset psyykkiset oireet ovat opiskelijoilla huolestuttavan yleisiä.

Opiskelijoiden tilanne on ristiriitainen koulutusfetissin riivaamassa Suomessa. Ylikouluttautuminen on syönyt maisterin tutkinnon arvostusta työmarkkinoilla.

Tämän seurauksena opiskelijoiden olisi oltava entistä valmiimpia painottamaan yksilöllisiä erityistaitojaan, jotka erottavat heidät muista hakijoista.

"Opiskelijan on oltava valmis kääntämään osaamisensa työmarkkinoiden kielelle", Mäkinen toteaa.

"Työmarkkinoille siirryttäessä opintomenestys huuhtoutuu pois. Työnantajia ei kiinnosta, minkälaisia arvosanoja hakija on saanut, vaan mitä hän osaa tehdä."

Maisteriputki epärealistinen

Opetusministeriö haluaisi kouluttaa Suomessa maisterit neljän vuoden putkitutkinnolla. Opiskelijan kannalta tilanne saattaa kuitenkin olla suoranainen koulutusloukko. Mäkinen toteaa terävästi:

"23-vuotias maisteri ei ole työmarkkinoiden kannalta edes uskottava. Ymmärrän silti, että opetusministeriö haluaa hillitä turhaa kuviokelluntaa opinnoissa. Pitkittyneitä tutkintoja ja opintotukietuuksien väärinkäytöksiä halutaan vähentää."

Opiskelusta voi olla jopa haittaa, jos se jatkuu liian pitkään ilman varsinaista työkokemusta.

"Työmarkkinoilla ei olla vahvoilla, jos kattila on opintoja täynnä, mutta työkokemusta ei ole lainkaan. Liikaa opiskelleen työnhakijan arvostus saattaa jopa laskea. Työnantajaa eivät pelkät teoriat kiinnosta", Mäkinen huomauttaa.

Tilanne koskettaa erityisesti yleissivistäviä humanistis-yhteiskuntatieteellisiä tutkintokokonaisuuksia, joista ei valmistuta suoranaisesti mihinkään ammattiin. Nykytilanteessa jopa erilaiset ammattikorkeakoulututkinnot ovat alkaneet syödä työpaikkoja, jotka menivät ennen humanisteille.

Opiskelija saattaa ajautua opintojen oravanpyörään. Luotto omaan maisterin tutkintoon voi olla vielä opiskeluvaiheessa kova, mutta jos valmiiksi suoritetut opinnot eivät johda työpaikkaan, kynnys hakeutua jatko-opintoihin pienenee.

Opiskelijat vaihtavat maisteriputken tohtoriputkeen eikä putken päässä välttämättä näy valoa. Koulutus on silti valtti, jos se lomitetaan osaksi työkokemusta ja työuraa.

"Opinnot voivat parhaimmillaan toimia työuran hiivana", Mäkinen tähdentää.

Erityisesti monipuolinen koulutuspohja takaa yleensä työllistymisen ja vapauden valita erilaisia työtehtäviä.

Tampere ei ole työnhakijan paratiisi

Tampereen yliopiston Ura- ja rekryrointipalveluiden tuottamat työllistymisen seurantakyselyt viittaavat siihen, että maisterit ovat työmarkkinoilla hyvinkin eriarvoisessa tilanteessa.

Esimerkiksi kauppatieteen ja lääketieteen opiskelijat työllistyvät paljon nopeammin kuin humanistit ja yhteiskuntatieteilijät.

Humanistit (poisluettuna kasvatustieteilijät ja opettajat) ovat kaikkein tyytymättömimpiä tutkintoonsa työuran kannalta ja määräaikaiset työt koskettavat heitä kiperimmin.

Myös palkoissa on suuria alakohtaisia eroja. Keskivertokauppatieteilijä saa 3?800 euroa kuussa palkkaa työstään, 1?400 euroa enemmän kuin humanisti.

Alkukankeuksien jälkeen maisterit kuitenkin työllistyvät. Mäkinen toteaa, että Tampereelta valmistuneista maistereista vain noin 2-4 prosenttia on työttöminä ja vain noin 6-8 prosenttia tekee mielestään epätyydyttävää työtä.

Tieto on sinänsä lohdullinen, että aurinko näyttää paistavan myös itseymmärrystä kehittäneen humanistin risukasaan, kunhan on valmis kestämään työttömyysjaksoja, pätkätöitä ja osa-aikaisuuksia ja tarvittaessa töitä paikkakunnilla, joissa ei muuten haluaisi asua.

Mäkinen arvostelee opiskelijoita siitä, että nämä haluavat liikaa liian nopeasti.

"Tampere on mainio opiskelupaikkakunta, mutta ei välttämättä työnhakijan paratiisi", Mäkinen sanoo.

"Työnhakijan pitäisi ymmärtää, ettei lyhytaikainen pesti jossain toisessa paikassa ole välttämättä ikuinen pallo jalassa vaan ponnahduslauta toiseen työhön."

Moni ei kuitenkaan välttämättä halua koettaa onneaan ja muuttaa täysin elämäänsä vain saadakseen uuden mahdollisuuden yrittää.

Tutkinnon stigma

Yliopistoa voi syyttää siitä, että se ei valmenna opiskelijoita tarpeeksi työmarkkinoiden vaateisiin.

Monissa oppiaineissa kiinnitetään paljon huomiota akateemisessa maailmassa kulloinkin vallitsevien teorioiden ja metodien opetteluun, mutta paljon vähemmän tieteellisen ajattelun käytännön sovelluksiin. Akateeminen maailma pyörii omassa norsunluuntornissaan.

Oppiaineet saattavat myös kuulostaa työnantajasta luotaantyöntäviltä. Filosofiasta voi tulla mieleen Esa Saarinen, naistutkimuksesta telaketjufeminismi ja sosiologiasta Kelan sosiaalitantat.

Tässä tilanteessa voi olla hivenen hankalaa kääntää omaa osaamistaan.

"Työnantajapuolella saattaa olla aika jyrkkäkin kuva tietyistä aineista. Oppialat voisivat tuoda vahvuuksiaan läpinäkyviksi", Mäkinen toteaa.

Muutamissa oppiaineissa on hiljattain pyritty tuomaan työmaailmaa lähemmäs opiskelua. Esimerkiksi historian laitoksella sekä sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksella on tutustuttu työelämään.

Suomen kielessä on puolestaan alettu etsiä työharjoittelupaikkoja aiempaa laaja-alaisemmin.

Varsinaiseen oppialojen brändäämiseen on kuitenkin pitkä matka varsinkin humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä oppiaineissa.

Suomessa yliopisto elää eräänlaisessa välitilassa. Suomalaista yliopistoa ei voi rinnastaa keskieurooppalaisiin sivistysyliopistoihin.

Yliopisto ei ole myöskään onnistunut luomaan dialogia yritysmaailman kanssa, vaikka yrityksistä tullutta rahoitusta on jo monella alalla.

Yliopistolla teetätetään yritysmaailmaan halvalla erilaisia tilaustöitä, mutta yliopisto ei itse näyttäydy arvovaltaisena tahona.

Kun yliopisto on yritysmaailman mielestä eräänlainen Kiina, ei ole yllätys, ettei tutkintojakaan arvosteta. Monista muista Euroopan maista poiketen Suomessa työkokemus ajaa opintojen edelle.

Nykyajan pärjääjä suoriutuu opinnoista rimaa hipoen vain luodakseen ansioluetteloonsa sopivat markkinalauseet. Tasolla ei ole väliä, kunhan pääsee läpi. Ei liene turha muistuttaa, että meillä on ollut ulkomaakauppaministerinä Jari Vilén, joka väärensi gradunsa.

Nykyisellä työministerillä Tarja Filatovilla ei ole korkeakoulututkintoa. Tämä kuvannee yliopisto-koulutuksen arvostusta yhteiskunnassa laajemminkin.

Atte Oksanen

Lähteenä on käytetty Tampereen yliopiston Ura- ja rekrytointipalveluiden keräämiä kyselyitä.

Tohtoriksi uuteen uljaaseen maailmaan

Olen opiskellut opintoministeriön haluamalla tavalla nopeasti ja tehokkaasti, mutta tehnyt silti kaiken työllistymistä silmällä pitäen väärin. Suoritin vuosina 1996-2001 kaksi tutkintoa, sosiaalipsykologiasta ja Suomen kirjallisuudesta. Töitä en tehnyt edes kesäisin. Olin yliopistossa sivistämässä itseäni, en suuntautumassa työelämään.

Työharjoitteluun päädyin kesällä 2001, koska en saanut muita kesätöitä. Ensimmäistä kertaa heräsin. Olin hetken mielenhäiriöstä opiskellut liikaa ja vääriä aineita, eikä edes tuplatutkinnolla ollut arvoa työmarkkinoilla. Opintomenestys vaihtui nopeasti pettymykseksi.

Oli helppoa ryhtyä jatko-opiskelijaksi, kun kukaan ei pyytänyt työhaastatteluun. Itse tohtoroituminen tuntuu kuitenkin lähinnä samalta kuin kävisi vääntämässä ummetuspaskaa. Viidessä vuodessa kyllästyin yliopistoon: pätkärahoitukseen, ammattitaidottomuuteen ja huonoon työilmapiiriin.

Tohtorin tutkinnon jälkeen tilanne näyttää entistä tukalammalta. Olen moniin ammatteihin paitsi ylikoulutettu myös väärinkoulutettu. Työpaikkailmoituksissa haetaan junior software developereita, sales managereita ja controllereita.

Mielenkiintoiseen kulttuurisuunnittelijan paikkaankin etsittiin ammattikorkeakoulututkinnon suorittanutta yhteisöpedagogia tai kulttuurisuunnittelijaa. Humanistien kohdalla ei voi puhua inflaatiosta, koska heillä ei ole arvoa enää lainkaan.

Viime ajat olen opetellut opinto- ja tutkijakokemuksen kääntämistä työmarkkinoiden kielelle. Esimeriksi juopottelu tieteellisissä konferensseissä kääntyy kansainväliseksi esiintymiskokemukseksi ja verkostoitumiseksi.

Erilaiset yliopiston ulkopuolella tehdyt hanttihommat toimivat kilven kiillotuksessa mainiosti. Yhtäkkiä huomaan olevani freelancer-kouluttaja ja konsultti sekä viestinnän ammattilainen.

Ironisinta koko asiassa on se, että haen töitä täsmälleen samanlaisilta tahoilta, joita olen viimeiset viisi vuotta kritisoinut tutkijana. Työpahoinvoinnin haaskalle ovat rientäneet erilaiset jarisarasvuolaiset helppoheikit, joiden oveen koputan hattu kourassa työpaikka haaveena.

Köyhällä ei ole varaa valita. Ehkäpä samppanjan kuplat tainnuttavat vielä sen sisäisen punaisen perkeleenkin, joka aika ajoin muistuttaa maailman menosta.

Atte Oksanen