Projektionismia?

Kasvava kansainvälinen yhteistyö on yksi suomalaisen korkeakoulumaailman suurista kehityslinjoista. Korkeakoulutuksen kansainvälistymisstrategia valmistuu lähiaikoina opetusministeriön johdolla osana korkeakoulujärjestelmän uudistusta. Tampereen yliopiston omassa strategiassa yksi kolmesta keskeisestä tavoitteesta on hyödyntää kansainvälistymistä — opiskelijoiden ja opettajien liikkuvuus ja siten syntyvät yhteistyösuhteet ovat yksi keskeinen kansainvälistymisen muoto. Kansainvälinen julkaisutoiminta ja rekrytointi taas lisäävät yliopiston näkyvyyttä ja auttavat osaltaan ylläpitämään laatua tutkimuksessa ja opetuksessa.

Tampereen yliopisto on vaihto-opiskelijoiden suosiossa, vaikka yllättäviä ongelmia joskus ilmeneekin — esimerkkinä tämänsyksyinen asuntopula. Vaihto-opiskelijat ovat luonteva osa yliopistoyhteisöä, ja tamperelaiset korkeakoulut ovat yhdessäkin koettaneet saada heitä viihtymään paremmin muun muassa SITR-projektin avulla. Omasta yliopistostamme kansainväliseen vaihtoon lähtijöitä on sen sijaan viime vuosina ollut vähemmän kuin meille tulijoita.

Yhteistyön rakentaminen ja sen sopivimpien muotojen etsiminen vaatii kokeiluja, aikaa ja toki rahaakin. Näissä kehitystyön vaiheissa mittaamme samalla perimmäistä suhtautumistamme kansainvälistymiseen — ja ajoittain vaikuttaa siltä, että yhteistyössä nähdään enemmän ongelmia kuin mahdollisuuksia. Opiskelijoiden puheenvuoroja kuunnellessa tulee toisinaan mieleen kysymys, onko protektionistinen konservatismi sittenkin vielä hyvissä voimissa suomalaisen opiskelijan ajattelumaailmassa? Piileekö meissä kuitenkin pelko siitä, että kansainvälistyminen vie meiltä jotain? Haluamme hyötyä itsellemme, muttemme antaisi sitä muille — kansainvälisen yhteistyön give and take -idea näyttää unohtuneen. Olemmeko todella valmiita aitoon kansainvälisyyteen?

Krista Varantola
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston rehtori