Lopullinen totuus

Jalkapallo on maailman tärkein ja vakavin asia, joten kävin Helsingissä asti katsomassa MM-karsintapelin Suomi-Saksa. Alku meni säikähdyksestä toipuessa. Ehdin kärsiä lyhyen aikaa ainakin ahtaan-, korkean- ja avaran paikan peloista. Myös ihmispaljous riipaisi. Pian keksin seurata, mitä kentällä tapahtuu.

Jalkapallopeli on karnevaali. Sitä voi verrata rock-konserttiin tai uskonnolliseen tilaisuuteen. Stadionin porttien sisällä eivät päde samat säännöt kuin ulkomaailmassa. Se on kuin Hämeenkadun Appro tai kesäfestarit, joilta palatessa joku saattaa erehtyä kuseksimaan kotitalon ruusupuskaan.

Ottelun aikana minulle tapahtui sama asia kuin vajaalle neljällekymmenelletuhannelle muulle katsojalle: minusta tuli eläin. Solvasin tuomaria, manasin laiskat pelaajat alimpaan helvettiin, yritin tehdä aaltoja muiden mukana, huusin ääneni käheäksi, taputin käsiä, niin että teki kipeää ja äidyin suutelemaan ystäviäni. Kolme kertaa. Ja kolme kertaa laskin pääni käsien varaan ja kirosin hiljaa.

Tunnen ihmisiä, jotka saavat pahoinvointikohtauksen altistuessaan urheilulle pieneksikin aikaa. Itse olen kai äidinmaidossa saanut hyvän annoksen isänmaallisuutta ja liikutun, jos suomalainen pärjää. En kuitenkaan nosta asiasta sen suurempaa mekkalaa. Seuraan urheilua mielelläni, kunhan minun ei tarvitse osallistua.

Jalkapallo on älykäs laji, mutta osa sen seuraajista on täysiä idiootteja. Näitä iloisia veikkoja tapaa kaduilla tuikkaamassa autoja tuleen ja potkimassa kanssaihmisiä tajuttomiksi, mikäli ottelun lopputulos ei miellytä.

Ainut näkemäni järjestyshäiriö oli kuitenkin punainen soihtu erään suomalaiskannattajan kädessä. Vaaratilanne sattui stadionin ulkopuolella myöhemmin yöllä, kun seurueemme kovaäänisin kaveri oli likellä saada turpaan saksalaiskannattajilta.

Urheilulla on aina tehty politiikkaa: vahvistettu kansallista itsetuntoa tai siirretty ihmisten huomio pois epämukavista poliittisista totuuksista. Urheilukentällä pienet tai epävakaat valtiot voivat menestyä. Poliittiset tilanteet heijastuvat urheiluun. Historiankirjoitus tuntee Hondurasin ja El Salvadorin väliset vuoden 1969 selkkaukset Jalkapallosotana. Pallopeli ei aiheuttanut sotaa, mutta kireä tilanne johti mellakointiin MM-karsintaotteluissa.

Urheilijat itse sanoutuvat irti kaikesta muusta paitsi urheilusta. Pekingin olympialaisten alla Suomen keihäskaksikko allekirjoitti paperin, jonka sisältö oli jäänyt urheilijapoloille hämäräksi. Kun selvisi, että kysymys on Tiibetin ihmisoikeuksista, he peruuttivat allekirjoitukset.

Taas kerran se tuli todistettua: Suomi ei voi koskaan voittaa. Pää ei kestä.

Juho Hakkarainen
Kirjoittaja oli elämänsä ensimmäistä kertaa
jalkapallokatsomossa.