"En halua tehdä muodikasta elokuvaa"

Vaikka nykyisin on muodikasta vastustaa tupakointia, niin Jörn Donnerin uusin elokuva Kuulustelu ei kumartele trendejä. Pillitupakka palaa useassakin kohtauksessa, etenkin kuulustelijaa näyttelevän Hannu-Pekka Björkmanin suussa. Kyse ei kuitenkaan ole kannanotosta tupakkalakia vastaan vaan puhtaasta ajankuvasta 1940-luvun Suomessa.

"Sota-aikana poltettiin paljon. Etenkin miespuoliset henkilöt vetelivät hermosauhuja", itse jo pidemmän aikaa polttamatta ollut Donner muistuttaa.

Heikkenevä terveys ja sairastuminen syöpään saivat Suomen kuuluisimman sauhuttelijan luopumaan tupakasta. Omien kokemustensa perusteella Donner ei halua suositella tupakointia kenellekään. Tästä huolimatta hän pitää tupakansavua elokuvaan hyvin sopivana visuaalisena elementtinä, jota ilman esimerkiksi koko film noir -lajityyppi olisi voinut
jäädä syntymättä.

Tiiviitä keskustelukohtauksia verhoava tupakansavu tuo sopivaa tunnelmaa myös Kuulusteluun, joka on Jörkan ensimmäinen fiktioelokuva sitten vuonna 1984 ilmestyneen Dirty Storyn.

"Tauko johtui hyvin pitkälti siitä, että minua ei hirveästi kiinnostanut kuluttaa aikaani rahoituskuvioissa. Sellainen on vastenmielistä. Kirjoitin mieluummin kirjoja", Donner kertoo.

Björkmanin ketjupoltto ja muiden näyttelijöiden tuurisauhuttelu Kuulustelussa ei ole elokuvan ainoa epämuodikas asia. Donner käsittelee tositapahtumiin perustuvassa uutuudessaan toisen maailmansodan aikaista Suomea tavalla, joka ei ole kovinkaan tyypillistä kyseistä aikakautta kuvaaville elokuville. Pääosassa ei ole Suomen puolesta taisteleva sotilas vaan Neuvostoliiton hyväksi vakoilua harjoittava desantti Kerttu Nuorteva. Elokuva kertoo Nuortevan vuonna 1942 Helsingissä tapahtuneen pidätyksen jälkeisistä kuulusteluista.

Poikkeuksellista on, että Björkmanin ja Lauri Nurkseen näyttelemille suomalaisupseereille on varattu elokuvan konnan roolit sankariosien sijaan. He ovat byrokraattisen valtakoneiston osasia, joiden tehtävänä on nujertaa Minna Haapkylän esittämä Nuorteva. Apua neuvosto-desantti saa Marcus Grothin ruumiillistamalta vänrikki Paavo Kastarilta, jonka tekoja ohjaa pikemminkin omatunto kuin isänmaa. Elokuvassa patrioottista sankaruutta tärkeämpää ovat yksilöt.

"Ihmisen pitäisi olla rehellinen itseään kohtaan. Siitä tämä elokuva kertoo. Minua kiinnosti tavattoman paljon petoksen ja petturuuden teemat, joita tässä elokuvassa käsitellään", Donner kertoo.

Kuulustelun lähdeteoksina ovat toimineet sekä Erkki Tuomiojan isoäidistään Hella Wuolijoesta kirjoittama elämänkerta kuin myös Ohto Mannisen kirja Kerttu Nuorteva: neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Merkittävin lähdemateriaali saatiin kuitenkin Kansallisarkistosta.

Käsikirjoittajaksi pestautui Olli Soinio, mikä on varsin poikkeuksellista. Donner on nimittäin kirjoittanut kaikki aikaisemmat elokuvansa itse. Nyt hän ei ehtinyt, sillä muut työt, kuten Bergman-muistelmakirjan kirjoittaminen veivät liiaksi aikaa. Donner kuitenkin kokee elokuvan ideamaailman omakseen.

"Soinio on hyvä käsikirjoittaja. Hän oli ollut elokuvasäätiössä pitkään konsulttina ja tunsi eräänlaista janoa päästä tekemään elokuvaa byrokraattivuosien jälkeen", Donner sanoo.

Kuulustelu eroaa muista nykyelokuvista myös visuaalisuudellaan. Kamera ei liiku eikä zoomaa. Leikkaus on verkkaista, mikä merkitsee sitä, että otokset ovat välillä hyvinkin pitkiä. Kaiken lisäksi elokuvassa puhutaan lähes taukoamatta.

"Meillä oli oma tietynlainen estetiikka. Päätettiin kuvaaja Pirjo Honkasalon kanssa toteuttaa elokuva niin, että se on vastaan kaikkia yleisiä trendejä. En halua tehdä muodikasta elokuvaa", Donner painottaa sormi pystyssä.

Donnerin mukaan suomalaisen elokuvan vika on juuri liiallinen muodikkuus. Kaikki elokuvat uivat samassa valtavirrassa.

"Minulla ei ole kovin korkeaa käsitystä nykysuomalaisesta elokuvasta. Niistä puuttuu henkilökohtainen visio. Aki Kaurismäen ohi ei ole kävellyt kukaan. Ehkä joku on tulossa. En tiedä", Donner sanoo.

Henri Waltter Rehnström, teksti
Juho Liukkonen, kuva