Omakotitalojen nuoret

Pari tyttöä teki väitöskirjaa. Muutama poika oli käynyt vain ammattikoulun. Me muut opiskelimme joko yliopistossa, teknillisessä yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa. Jälkikasvua ei ollut kuin kahdella.

Olimme hyvältä omakotitaloalueelta kotoisin olevia 25-vuotiaita. Tärkeilimme saavutuksillamme ala-asteen luokkakokouksessa: kaikkien elämä vaikutti olevan mallikelpoisella tolalla. Se tuntui itsestään selvältä.

Itä-Helsingissä varttuneella tuttavallani on erilainen tarina. Kaksi hänen entistä koulukaveriaan on kuollut. Kolme on istunut vankilassa. Monelle syntyi lapsia jo reilusti alle parikymppisenä. Useilla on pahoja alkoholi- ja huumeongelmia. Ainoastaan pari pinkoa on päätynyt korkeakouluun, suuri osa on käynyt pelkän peruskoulun. Kuka muuta olisi kuvitellutkaan?

Suomessakin todellisuus on jakautunut karsinoihin, joissa asuvien maailmat kohtaavat harvoin.

Tutkimusten mukaan on seitsemän kertaa todennäköisempää päätyä yliopistoon, jos omilla vanhemmilla on akateeminen tausta. Suurten ikäluokkien nuoruudessa ero oli peräti 19-kertainen.

Luokkakavereideni vanhemmista kovin monet eivät kuitenkaan olleet akateemisesti koulutettuja. He olivat opistoinsinöörejä, merkonomeja ja oppikoulun käyneitä. Ennen kaikkea he olivat hyväosaisia keskiluokan edustajia: heillä oli työpaikka, omakotitalo, ehjä perhe ja uusi auto.

Heidän lapsensa - me - päädyimme opiskelemaan korkeakouluihin, koska saimme siihen eväät. Hyväosaisuus on vähintään yhtä vahvasti periytyvää kuin korkeakoulutus.

Tilastokeskuksen kehittämispäällikön Pekka Myrskylän mukaan syrjäytyneitä 15-29-vuotiaita nuoria oli pari vuotta sitten yhteensä noin 50 000. He eivät ole peruskoulun jälkeen tehneet kerrassaan mitään, yli 30 000 ei ole ilmoittautunut edes työttömyyskortistoon.

Ei syrjäytyminen rajoitu nuoriin. Pätkätöiden, vuokratyövoiman, epätyypillisten työsuhteiden ja toiminimille ulkoistetun alihankinnan aikana myös parhaansa yrittävä tasapainoinen aikuinen saattaa joutua sivuraiteelle. Se voi olla kuka tahansa meistä.

Julkisuudessa syrjäytymisestä keskustelevat yleensä he, joilla menee hyvin. Dosentit, poliitikot ja ammattikirjoittajat pääsevät jeesustelemaan kilpaa. Perustetaan työryhmiä, joissa kukaan ei ihan oikeasti tiedä, miltä maailma syrjäytyneen näkökulmasta näyttää.

En minäkään tiedä. Köyhyydestä minulla sentään on kokemusta. Joskus olen pohtinut, että opiskelijoiden persaukisuus on rikkaus kansakunnalle: se on aikaa, jolloin enemmistö on hetken vähävaraisia. Jaksosta saattaa jäädä alitajuntaan muistijälkiä, jotka kasvattavat myöhempien vuosien bisnespampuillakin empatiakykyä varattomia kohtaan. Epäilen kärsiväni katteettomasta optimismista.

Kun keskiluokkaisessa itsetyytyväisyydessä piehtaroiva kolmekymppinen nainen kirjoittaa iPhonellaan Facebookiin:

"Syrjäytyminen on ihan oma valinta! Ainakin pääkaupunkiseudulta saa työtä tällä hetkellä käytännössä jokaikinen, joka on valmis tekemään mitä tahansa tarjolla olevaa työtä", hän ei välttämättä ole paha tai edes erityisen tyhmä ihminen.

Hän on siitä toisesta todellisuudesta, jossa shoppaillaan siistin sisätyöpäivän jälkeen merkkituotteita. Hän myös jättää kertomatta, olisiko hän itse valmis tekemään "mitä tahansa tarjolla olevaa työtä" mitä tahansa korvausta vastaan ja miten pitkään tahansa.

Seuraavan syrjäytymistyöryhmän jäsenet kannattaisi valita Itä-Helsingin kaduilta.

Seppo Honkanen

Kirjoittaja on Aviisin päätoimittaja