Asioiden oikea laita: Kaikki eivät jaksa loputonta suorittamista

Kannelmäessä kasvanut Jari-Pekka Hietsilta, 29, tietää, että lähiössä kuninkaita ovat he, joita muualla pidettäisiin syrjäytyneinä. Hietsillasta ei tullut lähiökingiä vaan sosionomi, joka työkseen auttaa vapautuvia vankeja. Aviisi pyysi häntä kertomaan, mitä hän ajattelee syrjäytymiskeskustelusta.

Ei ihme, että kaikki eivät jaksa loputonta suorittamista

Kansan syvistä riveistä aina sen korkeimpaan edustajistoon on viime aikoina puhuttu syrjäytyneistä. On ilo, että vaikeista kysymyksistä keskustellaan, kunhan keskustelussa pysytään asiassa. Syrjäytymisen käsite on vaikeasti määriteltävä sosiaalitieteen kiistakapula ja sen käyttämisessä tulisi olla varovainen, sillä termi on leimaava ja toiseutta luova.

Puheenvuorot, joissa huomaamatta tuomitaan jonkinlaisesta kuvitellusta normaaliuden norsunluutornista käsin normeista poikkeavia syrjäytyneiksi, saavat niskakarvani palamaan poroksi.
Kuka muka osaa kertoa lopullisen totuuden siitä, miten elämä tulisi elää?

Syrjäytymisessä on kysymys siitä, että yhteisö syystä tai toisesta sulkee tai ajaa yksilöitä syrjäytyneeseen asemaan, ei siitä, että yksilö tieten tahtoen päättäisi syrjäytyä yhteisöstä. Joskus toki yksilö saattaa itse päättää vetäytyä sivuun yhteiskunnan keskiön melskeestä, kuten Asa asian kiteytti: "Ei syrjäytynyt vaan syrjäänvetäytynyt".

Etenkin nuorten kohdalla on varottava yksilöiden syrjäytyneeksi leimaamista. Nuori on kuin peili niille asenteille ja suhtautumistavoille, joita ympäröivä yhteisö häneen kohdistaa. Kyse on sosiaalisesta oppimisesta; jos yhteisö pitää yksilöä poikkeavana, pahana tai vajavaisena, on todennäköistä, että leimat tulevat osaksi yksilön minäkuvaa ja maailmankatsomusta.

"Normaalius" tulee nähdä tilana, jossa yksilö haluaa olla ja kokee viihtyvänsä, sen sijaan, että se nähdään tilana, jossa yksilön tulisi olla ja viihtyä. Esimerkiksi työttömien, sosiaalietuuksilla elävien ihmisten tai päihdekokeiluja harrastavien nuorten paheksunta ei toimi, sillä se alentaa yksilön omanarvontuntoa tai pahimmillaan aiheuttaa vastareaktion: yleensä normaalina pidettyä elämäntyyliä ei edes yritetä tavoitella.

Nyt käytävässä keskustelussa näyttää olevan lähinnä kyse siitä, miten nuoret saataisiin mahdollisimman tehokkaasti kvartaalitalouden polttoaineeksi. Nykyaikaisen yhteiskunnan kelkassa pysyminen ei ole mikään läpihuutojuttu.

Olemme hyvin nuoresta alkaen jatkuvan arvioinnin kohteina, ja meiltä odotetaan tietyntasoista suoriutumista. Työuran saavuttamiseen vaaditaan vähintään 12 vuoden opiskelua, ja jatkuvasti tulee suoriutua seuraavalle tasolle. Matkan varrella on paljon tilanteita, joissa saattaa pudota kelkasta. Sitten pitää vielä onnistuneesti kikkailla itsensä työelämän rattaisiin ja pärjätä siellä aina kehityskeskusteluista yt-neuvotteluihin.

Työssäni asunnottomina vapautuvien vankien asumisohjaajana kuulen liian usein asiakkaiden kertovan, että vanhemmista, opettajista, koulukuraattoreista, lastensuojelusta, sosiaalityöntekijöistä ja työvoimaviranomaisista on pitänyt aina selvitä selittämällä, eli tarjolla ollut apu on koettu uhkaavana kontrollina. Asenneilmapiiri, jossa erilaisista ongelmista kärsivät joutuvat peittelemään ongelmiaan ja avuntarvettaan on hedelmätön.

Nuoren oirehtiessa ja erilaisen ongelmakäyttäytymisen ilmetessä päällimmäisenä huolenaiheena tulisi olla, mitä käyttäymisen takana on, eikä miten sen saa loppumaan. Syyllistäminen, kyykyttäminen tai moralisointi tuottaa harvoin toivottuja tuloksia, oli kyse sitten kotikasvatuksesta tai ammattiavusta. Apua tulisi olla saatavilla ilman, että sen pyytäminen leimaa yksilöä tai vaarantaa tämän toimeentulon, opiskelupaikan, asunnon tai vastaavaa.

Pitää voida sanoa ääneen, että ei ole ihme, etteivät kaikki jaksa kilpailuyhteiskunnan loputonta suorittamisen spiraalia. Meidän on pakko laajentaa maailmankuvaamme.

Ei voi olla niin, että yhteiskunnan kelkassa ollaan joko täysillä tai sitten siitä ollaan täysin ulkona. Mielenterveys- ja päihdeongelmaiset sekä erilaisista sosiaalisista ongelmista kärsivät ihmiset ovat osa yhteiskuntaamme absoluuttisesti yhtä paljon kuin yritysjohtajamme ja poliitikkomme. Ei "meidän" ole pakko työntää "heitä" yhteiskunnan joutomaille.

Syrjäytymisongelmaa ei ratkaista kolumneilla tai neuvoa-antavilla vihkosilla, vaan tarvitaan konkreettisia toimenpiteitä sekä resursseja niiden toteuttamiseen. Heitänpä ajatuksen ilmoille integraation hornankattilasta.

Perustetaan suuri kansallinen yhteishanke, jossa valtion ja asianomaisten viranomaistahojen sekä yritysten, koululaitoksien ja järjestöjen kesken tarjotaan työttömille nuorille ja aikuisille mahdollisuus tehdä osaamistaan ja kykyjään vastaavaa osa-aikaista ansiotyötä ilman, että se samanaikaisesti vaikuttaa heidän sosiaalietuuksiinsa.

Tarjotaan halukkaille ja tarvitseville sosiaalista ja terveydellistä apua sekä luodaan yksilöllisiä kouluttautumismahdollisuuksia. Ei velvoiteta, vaadita ja sanktioida vaan tarjotaan mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja.

Jos ei kepillä niin porkkanalla.

"Varmin tapa turmella nuori on opettaa häntä pitämään niitä, jotka ajattelevat samalla tavalla, korkeammassa arvossa kuin niitä, jotka ajattelevat eri tavoin", kirjoitti Friedrich Nietzsche.

Jari-Pekka Hietsilta