Klassikkoni: Lauluja uppoavasta lännestä

Kansallisromantiikkaa, okkultismia, natsisymboleita, univormufetisismiä. 1980-luvulla syntynyt neofolk on yksi provosoivimpia underground-musiikkiskenejä, vaikka musiikillisesti se on lähinnä akustista kitarannäppäilyä ja amatöörimäisiä laulusuorituksia.

Neofolk pakenee musiikillisia ja ideologisia määrittelyjä, mutta fasismin leima seuraa sitä kuin varjo. Tunnetuimmat fasistisella estetiikalla leikkivät esiintyjät, kuten Death in June, ovat jättäneet ideologiansa arvoitukseksi.

Death in Junen Douglas Pearce on avoimesti homoseksuaali ja käyttää usein Pride-sateenkaarilippua, jonka päällä on hiukan muokattu SS:n Totenkopf-tunnus.

Onko neofolk todella äärioikeistolaista vai pelkkää Kolmannen valtakunnan esteettistä fetisisointia?

Vastausta ei ole, ja ehkä se on tarkoituskin.

Neofolk elää ristiriidoista. Näennäisestä keveydestään huolimatta se todella on synkkää musiikkia. Synkkyydessä piilee myös neofolkin hienous.

Ristiriidat tekevät neofolkista vaikeasti lähestyttävää suurelle yleisölle ja varmistavat sille paikan varjossa.

Neofolk lainaa samoja muinaisia symboleja, jotka fasistit 1900-luvulla varastivat ja vääristelivät omiin tarkoituksiinsa.

Se katsoo populaarimusiikin historian tuolle puolen. Neofolkin sävelissä soivat Euroopan kansojen pakanalliset perinteet, varhaiskristillinen mystiikka, keskiaikaiset käsikirjoitukset ja riimut.

Kauneimmillaan neofolk on nostalgista musiikkia kuvitellusta historiasta, sielunmessu Euroopalle, jota ei koskaan ollut.

Samuli Huttunen

Kuuntele viisi vanhaa ja uutta
näytettä neofolkista:

Death In June - Come Before Christ and Murder Love (1985)

Current 93 - Calling for Vanished Faces I (1996)

Sol Invictus - Against the Modern World (1988)

Kinit Her - Mosaic of the Hyacinths II (2012)

Of the Wand and the Moon - The Lone Descent (2011)