Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Metalli, kohtaloni

Hevibändissä soittaminen ei ole vain ”hauska harrastus”. Se on elämän sisältö, päämäärä ja tarkoitus.

Vilho bänditreeneissä Nekalassa. My faten treeneissä ei luritella Celine Dionia. Kuva: Tuomo Tamminen.
Vilho bänditreeneissä Nekalassa. My faten treeneissä ei luritella Celine Dionia. Kuva: Tuomo Tamminen.

Ensimmäiset ihmettelijät ovat omat vanhemmat, sen jälkeen sukulaiset ja kyläläiset. Ihmettely tuottaa miellyttävän ulkopuolisen olon. Koulukavereilta saa vähän ymmärrystäkin. Varsinkin kun osa heistä on nähnyt saman valon, tai pimeyden, miten vain.

Esimurrosikäiselle hevarille heavy metalissa ei ole koomisia tai kyseenalaisia piirteitä. Siinä on voimaa, vaaraa ja kapinaa. Epävarmuus iskee siinä vähän alle parikymppisenä, kun tajuaa, että on tässä tiettyä naurettavuuttakin. Kriisi syvenee, kun huomaa muiden joko nauravan ääneen tai vähintäänkin pidättelevän nauruaan.

Kun teinivuodet sitten jäävät taakse, toiset aikuistuvat ja antavat periksi, toisille elämässä ei edelleenkään ole muuta. Jotkut vaihtavat vaatteita ja ilmettä, jotkut tasapainoilevat puolitosissaan jossain välimaastossa. Jossain vaiheessa oppii, ettei muiden hekottelusta tarvitse pahemmin piitata, kunhan uskoo itseensä.

On totta, että metallin moninaisessa maailmassa on hirveän paljon ylilyöntejä, komiikkaa ja suoranaista typeryyttä, mutta siinä on toisaalta myös vahvuutta ja vakavuutta, jopa viisautta. Ja helvetin paljon kaikkea muuta. Metallikaikkeus on niin sirpaleinen ja hajanainen, ettei sitä voi mitenkään yksiselitteisesti määritellä tai tulkita.

Minulle metalli on tarjonnut ehjän minän kokemuksen. Olen halunnut soittaa hevibändissä rumpuja vuodesta 1992 lähtien. Aluksi se oli utopistinen unelma, sitten vähän realistisempi toive ja lopulta täyttä totta.

Alkuperäinen suunnitelma oli, että kun tässä ensin vähän reenataan, niin sitten aletaan menestyä ja kiertää maailmaa niin perkeleesti. Toistaiseksi ollaan vielä siinä reenausvaiheessa, vaikka bändikin on kertaalleen vaihtunut. Joka tapauksessa alkuperäinen suunnitelma on edelleen voimassa.

Metallimusiikki ja -kulttuuri on asia, joka pysyy ihmisessä. Juuri pysyvyys on tärkeää myös bänditoiminnassa. Moni asia muuttuu kuudessa vuodessa moneen kertaan. Asunnot, ihmissuhteet, suunnitelmat, työt, opiskelut, terveys, mielipiteet. Onneksi on myös asioita, joihin voi luottaa.

Vuoden 2000 keväällä perustettiin bändi, jonka nimeksi tuli enteellisesti My Fate. Muistan
riemuinneeni nimen merkityksestä. Sehän viittasi useamman henkilön muodostamaan bändiin, mutta sen merkitys oli yksilöllinen. Se tuntui kiteyttävän koko metallikulttuurin ristiriidan yhteisöllisyydestä ja yksilöllisyydestä.

Kuuden vuoden ajan My Fate on ollut perustajilleen ainoa pysyvä asia elämässä. Musiikillinen linja on pysynyt raskaalla laidalla, koska juuri siksi bändi perustettiin, että saataisiin soittaa raskasta metallia. Bändin tähänastiseen historiaan kuuluu kaksi omakustanteista pienlevyä ja kaksi pitkäsoittoa, yksi musiikkivideo, muutamia osallistumisia erilaisille kokoelmille ja yhteensä 48 keikkaa.

Sitkeästä työnteosta ja väsymättömästä tarmosta huolimatta menestystä ei juuri ole tullut, rahasta puhumattakaan. Toissa vuonna perustettiin My Fate Music, bändin oma yhtiö, jonka kautta lähinnä miinusmerkkinen rahaliikenne kulkee. Omakustanteisten levyjen markkinointi on vaikeaa ja kallista, ja itseään on hankala myydä keikoille.

Takkuista uraa on sävyttänyt myös huono tuuri. Ensimmäinen pitkäsoittolevy julkaistiin aikanaan Amerikassa asti, ja siellä se kuulemma edelleen killuu levykauppojen hyllyllä. Ikävä kyllä levy-yhtiö Crash Music ei ole kertonut mitään myyntilukuja, ei lähettänyt rojaltisekkejä eikä vastannut tiedusteluihin julkaisun jälkeen.

Se yhteistyö loppui siihen. Oma moka, tiedetään. Toinen levy julkaistiin vain Suomessa, koska ulkomaiset yhtiöt eivät siitä innostuneet.

Tuorein takaisku tuli tänä vuonna, ja se oli vakavampi kuin yksikään aiemmista. Laulaja Antti Ojanen päätti kesäkuussa jättää My Faten, kuuden vuoden yhteistyön jälkeen. Siitä alkoi käymistila, joka on edelleen päällä.

Aluksi meinasi iskeä pahanlaatuinen paniikki, koska noin kahden viikon päästä Ojasen eroilmoituksesta meillä piti olla keikka Pietarissa, ensimmäinen ulkomaankeikka ikinä! Tuuraaja löytyi onneksi nopeasti. Nyt jaksan jo uskoa, että pysyväkin laulaja tähän bändiin vielä saadaan.

Mikä tässä kahlaamisessa on niin motivoivaa, että jatkaa pitää aina vain?

Ensinnäkin, pysyvyys on jo arvo sinänsä, kuten on todettu. Tärkeintä on kuitenkin se, että touhusta saa parhaimmillaan irti elämyksiä, joiden rinnalla jatkuvat rahavaikeudet ja turhauttavat takaiskut tuntuvat pikkujutuilta.

Otetaan ensiksi pelkkä soittaminen. En ole koskaan ollut musiikillisesti lahjakas, mutta olen oppinut soittamaan rumpuja välttävästi. Taidot ovat puhtaasti harjoittelun tulosta.

En osaa soittaa mitään muuta kuin rumpuja enkä esimerkiksi säveltää. Pelkkä soittaminen kuitenkin riittää, koska sekin on jo äärimmäisen antoisaa.

On lohdullista, että maailmassa on edes yksi asia, jota voi melko helposti parantaa. Soittotaitoa näet voi, se kysyy vain harjoittelua. Tunti tai puolikin tuntia päivittäin auttaa jo paljon. Lisäksi soittamalla voi oikeasti toteuttaa itseään, missä kehittyvä soittotaito on tietenkin suureksi avuksi. Soittamisesta saa onnistumisen elämyksiä kompensoimaan muun elämän epäonnistumisia.

Sitten on biisien tekeminen. Vaikka varsinainen sävellystuska ei minulle henkilökohtaisesti tuttua olekaan, tekemisen kulttuuri on bändissämme ollut aina se, että biisejä muovataan yhdessä. Kun sitten lopulta saa porukalla aikaan oikeasti toimivan biisin, itsetunto kasvaa ainakin hetkellisesti toiseen potenssiin.

Biisit eivät tietenkään saa olla kovin kesyjä. Se meidän piti opetella kantapään kautta. Eräs varhainen kappaleemme, joka ei onneksi eksynyt koskaan millekään tallenteelle, hävettää vieläkin. Vetistelyfiilistely ei kerta kaikkiaan tälle bändille sovi.

Joskus on käynyt niinkin, että vaikka minkälaisia kyhäelmiä yrittäisi luoda, aina kuulostaa paskalta. Uusin biisimme oli työpöydällä puolivalmiina yli puoli vuotta, kun ei keksitty, miten se tästä jatkuisi ja mahdollisesti loppuisi.

Kun tällainen tilanne jatkuu ja jatkuu, alkaa usko mennä koko biisiin. Helpotus oli suunnaton, kun tekeleestä saatiin luovan ja äkäisen ratkaisun avulla kokonaisen tuntuinen.

Jotta biisit saisi julki, täytyy tehdä levyjä. Tekisi melkein mieli sanoa, että ikävä kyllä, sillä sävellystyön tuskallisuus on pientä levyntekoon verrattuna. Tai ainakin toistaiseksi se on ollut niin.

Omakustannepohjalta toimivalle bändille päätös tehdä levy on taloudellinen riski. Studioaika vaatii rahaa, jollei ole suhteita. Rahaa ei yleensä ole. Pitää ottaa lainaa, eikä pelkkä opintolaina oikein riitä. Sen voisi kuulemma käyttää muuhunkin. Jaa-a.

Muistan, kuinka mietin toistaiseksi uusimman levymme nauhoituksissa, että mitä jos tästä tuleekin ihan paska? Mitä jos tässä nyt köyhdytään tonni poikineen ja korkoineen ihan paskan levyn takia?

Levyn paskuutta voi tietenkin ehkäistä tekemällä tarpeeksi hyviä biisejä ja reenaamalla etukäteen eläimellisen paljon. Näin teimmekin, tai siltä se vielä silloin tuntui. Kysymykset omasta arvostelukyvystä ja koko touhun mielekkyydestä nousivat kalvamaan mieltä vasta studiossa.

Niinhän siinä sitten kävi, etten pystynyt soittamaan kaikkea ihan niin sujuvasti kuin piti. Sen ehtii aina unohtaa, että nauhuri paljastaa oman soittotaidon puutteet armottomasti. Olen tavallisesti leppoisa ihminen, mutta studiossa epätoivo ja riittämättömyyden tunne iskevät päälle niin väkevästi, että siinä meinaa luhistua täysin.

Suoriuduin lopulta kaikesta, mutta en niin hyvin kuin piti. Muidenkaan osuudet eivät sujuneet ongelmitta, mutta oma luottamukseni kasvoi sitä mukaa, kun raitoja kertyi nauhalle. Kaiken tämän sydänverenvuodatuksen jälkeen oli lopulta armollinen kokemus hakea valmiit levyt painosta. Siinä vaiheessa olin levystä vilpittömästi innoissani ja ylpeä.

Ennen pitkää joku puolituttu rohkaistui tuomaan näkemyksensä julki.

"Tää ei oo yhtä hyvä kun se teidän edellinen, tai ainakaan tässä ei oo yhtä hyvät soundit."

Jos tuollaiseen erehtyy vastaamaan, että "tämä on vittu paras, tee parempi, jos osaat, ja mikä sinä olet meitä kritisoimaan", niin kaveri vastaa, että "koeta nyt ymmärtää, että kritiikkiin pitää opetella suhtautumaan. Ja että tätä mieltä minä oikeasti olen, valehdellako pitäisi".

Tottahan se tietysti on, mutta kun on uhrannut määrättömästi rahaa, aikaa ja yöunia saadakseen levyn tehtyä, ei kiinnosta kuunnella, mitä puutteita siinä on.

Suurin osa palautteesta on kuitenkin ollut, no, rohkaisevaa. Sitä ovat monet ihmetelleet, että miten se levy ei ole poikinut meille oikeastaan mitään bisnespuolella. Sitä ihmettelin joskus itsekin.

Jotkut jopa ostavat levyjämme. Vaikka myynti on erittäin pienimuotoista, se kertoo, että maailmassa on ihmisiä, joille meidän musiikillamme on edes joku merkitys. Se lääkitsee vitutusta siitä, että bisnespuolelta ei kuulu mitään.

Hiljalleen levyn puutteet tajuaa itsekin, mutta ne osaa jo hyväksyä. Ei se sitten vissiin olekaan paras, mutta jäipähän parannettavaa ensi kerraksi. Ehkä silloin alkaa sadella kiitoksia laajemminkin. Ehkä.

Äänilevy on dokumentti bändistä sillä hetkellä, kun levy on tehty. Näin ollen se "vanhenee" ainakin tekijöidensä mielestä pian, vaikka olisi hyväkin. Se taas johtuu siitä, että yleensä bändi kuin bändi tuppaa kehittymään koko ajan, usein vieläpä nopeasti.

Paljon ajantasaisempi osoitus yhtyeen kyvyistä on keikka. Suurin ja merkittävin palkinto kaikesta bändin eteen tehdystä työstä on sellainen livetilanne, jossa soitto kulkee, adrenaliini virtaa ja yleisössäkin on jonkin verran ihmisiä. Yksinkertaista, mutta se vain on äärimmäisen väkevä elämys.

Jo pelkkä reissaaminen on elämyksellistä, vaikka kommunikaatio matkalaisten kesken on pelkkää vitsailua ja vittuilua vailla vähäisintäkään sisältöä. My Faten keikkahistoria ei ehkä vakuuta laajuudellaan, mutta siihen mahtuu jo nyt lukemattomia muistoja.

Tähän asti paras reissu tehtiin viime kesänä Pietariin. Vaikka matkaan lähdettiin puoliksi rampana, tuuraajalaulajan kanssa, matkan aikana kaikilla oli tunne siitä, että tässä tehdään yhdestä unelmasta totta.

Meitä kohdeltiin kuin kuninkaita, haettiin Venäjälle Tampereelta ja tuotiin takaisin. Keikan jälkeen kirjoitimme lukuisia nimmareita ja poseerasimme lukemattomissa kuvissa. Tuoppeja kallisteltiin "for showbusiness success and beautiful friendship". Kuten arvata saattaa, ruoka- ja viinahuolto pelasi koko ajan mallikkaasti.

Ensi viikolla tehdään taas historiaa. My Fate esiintyy ensimmäistä kertaa Suomessa ilman Antti Ojasta. Huutamassa on sama tuuraaja kuin Pietarissa. Venäjällä oltiin niin juhlatunnelmissa, että vanhan laulajan puuttumista ei edes huomannut. Saa nähdä, kuinka nyt käy.

Kun koko elämä on kietoutunut sen ympärille, että metallia sekä kuluttaa että tuottaa, sitä tulee joskus kysyneeksi itseltään, että onkohan tässä mitään järkeä. Saman kysymyksen olen kuullut muutamaan kertaan muiltakin. Vastaus on, että järjellä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

Vilho Rajala


My Fate, Sole Convert ja Burden A.D.
Yo-talolla 26.10.
www.myfateband.net

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto