Komisario Koskinen videotaiteen sokkeloissa

Pakko myöntää, että kuuluin itse niihin moniin, jotka olivat hartaasti odottaneet Komisario Koskinen -näytelmän ensi-iltaa. Pitkä odotus palkittiin, sillä Seppo Jokisen luoman tamperelaiskomisarion hyppy TTT:n lavalle onnistui mallikkaasti.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Tiina Puumalaisen dramatisoinnissa ratkotaan rikoksia kirjojen Hiirileikki ja Sana sanaa vastaan mukaan. Sekaan on lisätty myös ennen näkemättömiä juonenkäänteitä. Näytelmän rakenne pysyy hyvin kasassa lukuun ottamatta paria ensimmäisen puoliajan kohtausta, jotka tuntuvat turhan pitkitetyiltä. Komiikka toimii näytelmässä hienosti synkkien ja väkivaltaisten kohtausten vastapainona.

Parhaimmillaan näytelmä on kuvatessaan poliisien työyhteisöä. Koskisen (Pentti Helin) oma perhe saa jäädä sivuun, kun komisario toimii isähahmona alaisilleen. Mielenkiintoisimmaksi henkilöksi näytelmässä kohoaa kuitenkin alkoholismia sairastava rikoskonstaapeli Lundelin (Minna Hokkasen), joka yrittää parhain keinoin selviytyä varsin miehisen työilmapiirin paineista.

Teppo Järvisen lavastus on yksinkertaisuudessaan upeaa katseltavaa. Pienillä muutoksilla näyttämö muuttuu milloin poliisitalon konttoriksi, milloin rikospaikaksi. Screeneille lävähtävät uutiskuvat ja Koskisen visualisoidut mietteet ovat sen sijaan täysin turhia. Ne vain toistavat jo aiemmin kerrottuja asioita.

Näyttelijävalinnat ovat kautta linjan onnistuneita. Erityismaininnan ansaitsee tutkimusosaston päällikkö Tauno Niirasta esittävä Harri Rantanen. Olin nimittäin kuvitellut Niiraselle Rantasen kasvot jo paljon ennen kuin koko näytelmästä oli tietoakaan.

Komisari Koskinen
Dramatisointi ja ohjaus: Tiina Puumalainen
Rooleissa: Pentti Helin, Minna Hokkanen,
Mika Honkanen, Kaisa Mattila, Heidi Kiviharju
Tampereen Työväen teatteri
Kesto: noin 2 tuntia 45 minuuttia

Poliisisarja kirjallisena

Seppo Jokinen on uusimmassa kirjassaan heittäytynyt novellitaiteen pariin. Lyöty mies koostuu kolmestatoista rikosnovellista, joissa Jokisen dekkareista tutun komisario Koskisen ja kumppaneiden lisäksi ääneen pääsevät niin rikolliset kuin myös heidän uhrinsa ja omaisensa.

Lyödyn miehen novelleissa Jokinen näyttää, että dekkari ei välttämättä tarvitse henkirikosta toimiakseen. Jännitystä pystytään luomaan myös murhaa pienemmistä rikoksista, kuten lapsen katoamisesta tavaratalon ostosvilinään. Aina ei tarvitse edes rikkoa lakia. Mukaansa tempaavan tarinan aiheeksi riittää pelkästään se, mitä tapahtuu, kun poliiseista halutaan tehdä tosi-tv-sarja.

Vaikka jokaisessa novellissa on eri tarina, niiden välillä on myös jatkuvuutta. Etenkin kokoelman seitsemässä Koskis-novellissa päätarinan ohella kulkee novellista toiseen jatkuva sivujuoni, jossa Koskisen naisystävä yrittää selviytyä vaikeasta sairaudesta. Lyöty mies on kuin kirjalliseen muotoon painettua poliisisarjaa.

Parasta Lyödyssä miehessä on kuitenkin se, että siitä puuttuu Jokisen aiempien dekkareiden ärsyttävin piirre: naisen ja miehen välistä ystävyyttä pystytään jo kuvaamaan ilman seksuaalista jännitettä.

Seppo Jokinen,
Lyöty mies 336 s. Karisto 2009

Henri Waltter Rehnström