Suren luennoitsijan puolesta

Minua on hermostuttanut viime aikoina ikävä, mielestäni yliopistoon ja kaikkeen kanssakäymiseen kuulumaton ilmiö, joka herättää myötähäpeää ja hämmennystä. Kun luento lähestyy loppuaan, ihmiset alkavat pakata kamojaan antaen luennoitsijalle signaalin, että luento loppuu nyt. Jos tällä olisi vielä jotain sanottavaa, sen sanominen saattaa tuntua turhahkolta ja ainakin turhauttavalta, kun koululaiset ryntäävät välitunnille. Väkisinkin sanottava loppuu siinä ja pahimmillaan lause jää kesken. Eikä varmaan tunnu kivalta.

Ihanteellinen luento yliopistossa ei ole mielestäni tasapitkä suoritus, eikä sen arvo synny raameihin mahtumisesta. Luennointiin kuuluu tietty luovuus (tai muodikkaammin innovatiivisuus), joka saattaa joskus venyttää esitystä. Joskus luento saattaa loppua aikaisemminkin, joskaan en haluaisi ajatella ihmisten olevan yliopistossa sitä kärkkymässä.

Vaikka joukkolähtö olisikin vain kollektiivisesti syntynyt vahinko, kannattaa ajatella asiaa luennoitsijan kannalta. Mielestäni moinen käytös on röyhkeydessä sama kuin päälle puhuminen potenssiin kymmenen. Yksilötasolla saattaa tuntuu järkevältä ajankäytöltä pakata kamat viime minuuttien aikana, mutta pitää tajuta sen seuraukset. Luulisi, että yliopisto-opiskelijan tiedonintressi (tai aikuisen keskittymiskyky) riittää kuuntelemaan viimeisetkin minuutit hiljaa.

Tietenkin ääritapauksissa pitääkin protestoida, mutta useimmiten kyse on ollut vain opiskelijoiden malttamattomuudesta ja typeryydestä.

Joten pyydän, älkää pakatko kamojanne ennen kuin luennoitsija lopettaa. On suurta sosiaalisen tyylitajun puutetta toimia niin.

Tiina Heikkilä, fil. yo.