Syrjäytymistä vastaan skeitaten

Höylä vinkuu ja sahanpuru lentää, kun talkootyöläiset touhuavat palkatta ja omaa aikaa säästämättä yhteisen hyvän vuoksi.

Tilanne on kuin suoraan siitä vanhasta, myyttisestä yhteisöllisyyden Suomesta, jonka häviämistä kilpailutalouden ja itsekeskeisyyden ristipaineessa muistetaan surra kapakkakeskusteluissa ja lehtikolumneissa.

Samoissa keskusteluissa ollaan huolissaan syrjäytyvistä nykynuorista, jota yhdessä tekeminen ei kiinnosta. Ne haluavat vain skeitata.

Emme ole kuitenkaan vanhassa suomi-filmissä, vaan vuodessa 2012 ja Vehmaisen kaupunginosassa Tampereella. Syntymässä on uusi rullalautahalli käytöstä poistuneen TamSkateCenterin tilalle.

Mikä ajaa skeittiharrastajat tekemään tuntitolkulla palkatonta talkootyötä?

"Itse nämä on tehtävä, kun kukaan muukaan ei siihen suostu", kertoo Lavetti ry:n puheenjohtaja Jussi Tuominen.

Lavetti on vuonna 1991 perustettu voittoa tavoittelematon yhdistys, jonka kautta hallin toimintaa pyöritetään. Tuominen on ollut mukana alusta asti.

Yhdistys toimii pääasiassa vapaaehtoisvoimin. Vain kassalla on yksi palkallinen työntekijä.

Myös Tampereen kaupunki on lähtenyt tukemaan toimintaa. Tuella katetaan hallin vuokrakuluja. Toiminnan, materiaalit ja ylläpidon yhdistys kustantaa itse, pääasiassa hallin käyttömaksuilla.

"Voimme joutua uudessa hallissa nostamaan käyttömaksuja hieman. Mutta minusta kaikilla pitää olla mahdollisuus harrastaa: yli neljän euron per ilta ei mennä", Tuominen lupaa.

Hallin pitäminen ei ole taloudellisesti tuottoisaa, sillä kesäaikaan rullalautailijat ovat pihalla. Siksi Tuominen on kiitollinen kaupungin tuesta. Se mahdollistaa käyttömaksujen pysymisen kohtuullisena.

"Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin puhumaan sellaisten kaupungin ihmisten kanssa, jotka näkivät tarpeen ja ottivat asian vakavasti", Tuominen kehuu onnistunutta yhteistyötä.

Aina toiminta kaupungin ja rullalautailijoiden välillä ei ole yhtä saumatonta. Varsinkin ulkona sijaitsevien rullalautapuistojen toteuttamien on kangerrellut.

Tampereen kaupungilla on laaja suunnitelma, jossa vuoteen 2014 mennessä piti rakentaa 14 skeittiparkkia ympäri kaupunkia. Näistä ei ole toteutunut yksikään.
Niissä harvoissa paikoissa, joissa puistoja on tehty, harrastajat eivät ole päässeet mukaan suunnitteluun.

"On kuin tekisi neliön muotoisen jalkapallokentän. Kyllä sinne voi mennä potkimaan, mutta pelaamisessa ei ole mitään järkeä", vertaa aktiiviskeittaaja ja taiteilija Kaija Papu.

Siksi aktiiviset harrastajat ovat alkaneet rakentaa paikkoja itse.

Papu kuuluu "luovista skeittareista" koostuvaan Skate and Rebuild -ryhmään, joka rakensi Aspinniemeen suositun rullalautarampin. Ramppi on keskeinen osa Pirkanmaan Triennaalissa esillä ollutta taideteosta, joka käsittelee skeittaamisen mahdollisuuksia ja kaupunkitilan käyttöä Tampereella.

Harrastajavoimin on syntynyt myös uusi, betonista tehty skeittiparkki Pispalan vanhan tulitikkutehtaan taakse.

"Vuonna 2010 huomasimme vanhan betonihallin pohjan, jota lähdimme kehittämään", muistelee molekyylibiologian maisteriopintoja Tampereen yliopistossa tekevä Teemu Grönlund.

Ensimmäisenä kesänä kaveriporukka rakensi rampin ja pari pienempää estettä. Betoni sekoitettiin paikanpäällä, vesi kannettiin itse kotoa pulloissa. Rahat kerättiin kolehtina, pullopanteista ja omasta taskusta.

Pian aktiivinen porukka hankki yrityssponsoreita, joiden avulla puistoa saatiin laajennettua. Lopulta perustettiin yhdistys Pirkanmaan kaarikoirat.

"Ydinporukkaan kuuluu ehkä kymmenen henkeä, vierailevia tähtiä ja avustajia oli moninkertainen määrä", Grönlund kertoo.

Yhdistykseen kuuluvat Miska Halén ja Marcus Aaltonen nyökyttelevät vieressä.
Valmiiksi puisto saatiin tänä kesänä. Onnistunut operaatio on innostanut myös muita harrastajia.

"Meiltäkin kävi muutama yläasteikäinen jannu kyselemässä, että mistä saa halvinta betonia", Halén sanoo.

Rullalautailun harrastajat ovatkin useimmiten poikia ja nuoria miehiä. Juuri niitä, joiden syrjäytymisestä ollaan huolissaan.

Skeittaus on monissa työryhmissä peräänkuulutettua täsmälääkettä syrjäytymiseen: liikunnallinen harrastus, johon kuuluu vahva yhteisöllisyys.

Rullalautapuistoja rakentamalla kaupungilla olisi mahdollisuus konkreettisiin tekoihin syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kokenutta talkootyövoimaakin olisi tarjolla.

"Jos kaupunki kustantaa materiaalin, niin olen valmis rakentamaan mitä vaan", Papu tiivistää kaikkien haastateltujen sanoman.

Teksti: Juho-Matti Paavola

Kuva: Seppo Honkanen

Longboardilla liikenteessä

Rullalaudan päältä kaupunki näyttää erilaiselta

Rullalauta ei ole pelkkä temppuiluväline. Se on myös varsin kätevä kulkupeli kaupunkialueella.

Erityisen sutjakkaasti matka taittuu, jos alla on kulkemiseen suunniteltu longboard, eli kotoisemmin lonkkari.

"Kaupungissa lonkkarilla liikkuu yhtä kevyesti kuin pyörällä", yli 15 vuotta longboardeilla liikkunut ja lautoja nykyään myyvä Juha Sila kehuu.

Mistä tässä ihmevekottimessa oikein on kyse?

Skeittilauta syntyi 50-luvun lopulla, kun surffarit Hawajilla ja Kaliforniassa halusivat liikkua laudoilla myös asfaltilla. Heidän suosimansa laudat olivat pitkiä ja liikkumiseen, eli kruisailuun, suunniteltuja.

Lonkkarit ovat näiden alkuperäisten lautojen henkisiä jälkeläisiä.

"Ennen laudat olivat kyllä pidempiä, mutta nykyään skeittailulonkkarikulttuuriin kuuluu kuitenkin paljon sellaista, mitä 60-luvun skeittikulttuuriin ei kuulunut", Sila kertoo.

Lonkkarilla kulkeminen on normirullalautaan verrattuna huomattavasti vauhdikkaampaa ja helpompaa. Renkaat ovat isommat, pehmeämmät ja rullaavat paremmin.

Nimensä mukaisesti longboard on myös pidempi. Renkaiden suurempi etäisyys tekee laudasta vakaamman.

Rullalautailun aloittaminen lonkkarilla onkin helpompaa. Myös naisia on longboard-harrastajissa enemmän kuin temppulautailijoissa.

"Niistä, jotka ostavat laudan matkustamiseen, puolet on jo tyttöjä tai naisia", Sila kertoo

Rullalauta on monipuolinen kulkuväline. Isorenkaisella lonkkarilla potkii pyöräteillä vauhdilla. Liikenteessä rullalautailijoita koskevat samat säännöt kuin jalankulkijoita, joten laudalla liikkuva ei ole sidottu pyörätieverkkoon.

"Lisäksi rullalaudalla pystyy yhdistämään joustavasti julkisen liikenteen ja kevyen liikenteen. Vastaavaan ei Suomessa pysty muilla kulkupeleillä", Sila sanoo.

Lauta on kätevä kulkupeli myös matkustaessa. Silalla on aina rinkkaan mahtuva longboard reissussa mukana.

"Lonkkarilla näkee kaupungin ihan erilailla. Lautailu vie paikkoihin, joissa ei muuten päätyisi."

Toisaalta lauta on pyörään verrattuna herkempi huonolle kelille. Myös ylämäkiin potkiminen on raskasta ja toisinaan laudan voi joutua ottamaan kantoon.

Longboardilla liikkuminen on kuitenkin ennen kaikkea hauskaa. Jopa siinä määrin, että vaikka Sila ei enää juurikaan liiku laudalla, käy hän laskemassa mäkiä ja temppuilemassa lonkkarilla.

"Tekniikat pitää olla hallussa ennen kuin lähtee mäkeen. Lonkkarikulttuuriin kuulu myös kypärän käyttö", Sila muistuttaa.

Juho-Matti Paavola