Lopullinen totuus: Valvonnan oikeutushampurilainen

En edes yritä pohtia vakavissani, miten voisin elää jättämättä itsestäni minkäänlaisia jälkiä bittiavaruuteen.

Suurimmalle osalle ihmisistä se ei vain tule olemaan realistinen vaihtoehto missään tapauksessa. Ajan hermoilla pysymisen ei tulisi tarkoittaa sitä, että on sanottava kyllä yhä tiukkenevalle sähköiselle valvonnalle ja että ainoana vaihtoehtona on istua foliohattu päässä metsässä.

Joillekin tosiasioille ei voi mitään, sillekään, että mitä enemmän meistä kelluu netissä dataa, sitä helpompi jonkun on se sieltä löytää. Aikana, jona sosiaalisen median merkitys kaikilla elämän osa-alueilla väistämättä kasvaa, on hälyttävää, jos ainoa keino säilyttää yksityisyyden suojansa on jättäytyä tyystin tämän kaiken ulkopuolelle.

Nykyinen tietoliikenne on mitä helpointa valjastaa ihmisten valvomiseen. Mutta täytyykö niin tehdä vain, koska se on mahdollista?

Yleinen käytäntö tuntuu olevan renkaan kiristäminen tavallisen tallaajan ympärillä ääriesimerkkien varjolla.

Vuoden 2014 alussa poliisin valtuudet tällä rintamalla lisääntyvät jälleen, kun voimaan tulee uusi pakkokeinolaki. Ja hyvistä asioistahan lakitekstissä ensiksi puhutaankin.

Tuskinpa kellään on mitään sitä vastaan, että poliisilla on paremmat mahdollisuudet jäljittää verkossa alaikäisiä väijyviä setiä. Kuulostaa minustakin oikein hyvältä tähän saakka.

Pitkien litanioiden jälkeen pääsemme lopulta, ikään kuin puolivahingossa, muihin televalvontaa koskeviin pykäliin. Tässä vaiheessa kovempikin sälli on kapulakielen turruttama eikä oikein enää ole edes varma, millaisiin tilanteisiin sovellettaviksi pykälät on tehty.

En usko, että juuri tämä kyseinen lakimuutos tekisi valtakunnastamme silkan dystopian sillä kellonlyömällä, kun se astuu voimaan. Suunta on kuitenkin hyvin huolestuttava, jos valvontaa koskeva lakiteksti on epämääräisesti tulkittavaa, ja osa pykälistä tulee ikään kuin hampurilaisen välissä, piilotettuna jonkin asiasisällön väliin, joka kuulostaa niin oikeutetulta, että lisääntynyt valvonta on automaattisesti perusteltua.

Lisääntyvän valvonnan suhteen ei varmasti ole olemassa yksioikoista ratkaisua, joka takaisi meille niin uskomattoman toimivan seulan, että poliisin haravaan jäisi joka ikinen netissä väijyvä jammusetä eikä yhtään vähän nyt puolivahingossa musiikkia ladannutta naapurin mukulaa.

Toivon hartaasti, että valvontaa toteuttavat elimet eivät suistu ennen pitkää pitämään jokaista kansalaista potentiaalisena lainrikkojana.

Ei liene aiheellinen pelko, että viattomia ihmisiä pidätettäisiin tulevaisuudessa massoittain mitättömistä rikkeistä. Sitä vastoin realistisempi uhkakuva on, että aivan jokaisen henkilöhistoriasta löytyy varmasti jokin muotoseikka, jonka nojalla henkilöön voidaan kohdistaa toimenpiteitä siinä tapauksessa, että tämä jollain tavoin käy hankalaksi valtaapitävien näkökulmasta.

Ihmisen yksityisyyden rajat ovat ihmiskunnan historian skaalalla verrattain lyhyen ajanjakson sisällä radikaalisti muuttuneet. Tätä muutosta ei tulisi kokonaisuudessaan yrittää tehdä tekemättömäksi, sillä se ei onnistu.

Sen sijaan tulisi pyrkiä kohti yhteiskuntaa, jossa tietotekniikan yhä lisääntyvä käyttö jokapäiväisessä elämässämme ei johda yksityisyyden katoamiseen.

Elina Niiranen

Kirjoittaja on oululainen kirjallisuudenopiskelija.