Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Hiiri ei joudu helvettiin

Susanna Helken ja Virpi Suutarin dokumentissa seurataan Bisharo-tytön ja tämän ystävien leikkejä ja elämää kotipihalla ja lähiön takametsiköissä.
Susanna Helken ja Virpi Suutarin dokumentissa seurataan Bisharo-tytön ja tämän ystävien leikkejä ja elämää kotipihalla ja lähiön takametsiköissä.

Pitkin tietä pieni lapsi (Suomi 2005). Ohjaus ja käsikirjoitus: Susanna Helke ja Virpi Suutari. 79 min. Ensi-ilta 18. marraskuuta.

Kohtasivat ne kulttuurit ennenkin, tavallaan. Eräs lapsuudenkaverini ei saanut tehdä läksyjä sunnuntaina eikä katsoa televisiota - tosin hän tykkäsi tulla salaa meille räiskimään Space Invaders -tietokonepeliä.

Toisten kavereiden perheessä ajettiin ideologisista syistä Ladalla, ja kolmannet taas juoksivat kesät läpeensä nudisteina niin kauan kuin esipuberteettia piisasi.

Ja mikä lapsuudessa parasta, kulttuurisen ihmetyksen saa ilmaista kiertelemättä ääneen. Silloinkin, kun ihmetyksen aiheena on se, miksi toiset lukevat Koraania, pitävät huivia eivätkä uskaltaisi syödä sianlihaa edes pimeässä, kun Allah ei näe.

Suomalaisen arjen kuvaajat Susanna Helke ja Virpi Suutari siirtyvät syrjäytyneistä ja työttömistä suomalaiseen lähiölapsuuteen. Dokumenttielokuva Pitkin tietä pieni lapsi kertoo kahden toisiinsa tutustuneen sisarusparven, suomalaisen ja somalialaisen, leikeistä kotipihallaan ja lähiön takametsiköissä.

Ihan pikkulapsista ei ole kyse. Porukkaa vetävät 13-vuotias suomalainen Julia ja 15-vuotias somalialaissyntyinen Abdi. Isosisarusten perässä jolkottavat pitkähameiset Nasteho ja Bisharo sekä vaaleakuontaloiset Jeremias, Linni ja Lyydi.

Poppoo pyörii rappukäytävissä, rakentaa majaa pahvinpaloista, pelaa pleikkaria ja yltyy välillä väittelemään Allahin olemassaolosta tai siitä, voiko lemmikkihiiri joutua helvettiin.

Ai että mitä muuta? No eipä juuri muuta.

Elokuvan dramaattiset käänteet ovat pieniä: Joku on rikkonut porukan majan. Askelten tahdissa tärisevä kamera näyttää, kuinka seurue ryskää menemään pitkin metsiä. Julian lemmikkihiiri sairastuu.

Silmissä vilisee, kun kamera zoomailee sinne tänne säntäilevää siimahäntää. Kulttuurierot ovat läsnä, mutta ne ilmenevät melko toissijaisina juupas-eipäs-väittelyinä.

Pitkin tietä pieni lapsi sai kunniamaininnan Nordisk Panorama -festivaaleilla, joilla ohjaajaparin tunnetuin elokuva Joutilaat voitti pääpalkinnon vuonna 2001.

Joutilaiden vetovoima piili sen hieman nolottavassa hauskuudessa: kainuulaisten pillurallikuskien touhut naurattivat, vaikka syrjäytyneiden kustannuksella ei halua pilailla. Enemmän nauru oli kuitenkin empaattista - itseironisten päähenkilöiden kautta voi oivaltaa jotain arjen vähäeleisestä koomisuudesta.

Lapsidokumentti ei vangitse samalla tavoin, vaan elokuva jää sisällöltään vaisuksi ja tylsäksi. Henkilöiden sympaattisuus saa istumaan läpi elokuvan.

Poikatyttömäinen Julia ja hontelo Abdi pitävät pikkusisarukset ojennuksessa, mutta omapäisyyden takaa paistaa läheisyydenkaipuu. Myös Nastehon ja Bisharon tomera karisma puree. Kertojaäänenä puhuvan Bisharon huolellinen kirjakieli kohoaa välillä runollisiin sävyihin.

Yllä olevan kommentin esitti avarakatseinen ja monikulttuurisuutta kannattava ihminen. Hänellä oli kai kuitenkin pointtinsa: maahanmuuttajaelokuvasta tulee helposti mieleen marginalisoiva ja ongelmakeskeinen kysymyksenasettelu, henkilöiden esittäminen lähtökohtaisesti maahanmuuttajuutensa kautta.

Suutari ja Helke eivät ole valinneet maahanmuuttajuutta elokuvan pääteemaksi, ja hyvä niin. Vaikka Abdi, Nasteho ja Bisharo ovat somaliperheen lapsia, he ovat ensisijaisesti omia persooniaan ja lapsiporukan jäseniä.

Kerronta on rajattu lasten miniyhteisöön, ja siitä on jätetty pois koulu, vanhemmat ja muu lähiympäristö.

Rajaus on radikaali, etenkin kun lähiön ilmapiiri oli kuvausaikaan hyvin tulehtunut: ohjaajien mukaan rasistiset suomalaisisät juoksivat maahanmuuttajalasten perässä pesäpallomailat käsissään.

Aikuisten järkyttävän touhun valossa lasten kovaääniset kiistat tuntuvat korvia hivelevältä idylliltä.

Terhi Pietikäinen

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (2)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.
  1. arvostelija (20.12.08, kello 22:29)

    Aivan sairaan huono elokuva. En tajua et miksi Virpi Suutari tekee elokuvia. Niissä ei ole päätä eikä häntää. Vaihtais alaa. Mä en suosittele elokuvan katselemista kenellekään sillä tämä elokuva ja kaikki muutkin mitkä se on tehnyt ovat täysin floppeja.

  2. klk (16.02.09, kello 11:07)

    Olin tos leffas, joten ette pilkkaa sitä :(

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto