Kanna, homo, itse!

"Meidän olisi pitänyt vallata Tukholma ja polttaa se maan tasalle", pohdiskelee sotaa käyvän Suomen puolustusvoimien sotilas Teemu Kaskisen esikoisromaanissa Sinulle, yö. "Polttaa Tukholma ja raiskata tukholmalaiset naiset. Se olisi ollut oikein."

Tukholma on kuitenkin jätetty rauhaan. Öljy, tie Jäämerelle ja suomensukuiset kveenit ovat saaneet Suomen hyökkäämään Norjaan. Yhdysvallat tulee väliin, ja Helsinkiin satavat amerikkalaiset laskuvarjojoukot käynnistävät kaupunkisodan.

Romaanin Suomesta sähkö on katkennut ja matkapuhelinten tukiasemat kaadettu. Elektroniikan mukana tuntuu haihtuneen paljon muutakin. Suomalainen sotilas ei ole enää kansallismytologioiden rehti ja reipas maanpuolustaja, joka saattaa niskuroida hyväntahtoisesti vain kaikkein pikkusieluisimpia komentoja vastaan.

Seuraavan sodan suomalaiset sankarit leikkaavat kuolleilta vihollisilta korvat ja tussaavat iskulauseita kypäriensä naamiosuojiin. Yhdessä lukee "Platoon fucking Vietnam", toisessa "Impaled Nazarene".

Vastaus esimiehen käskyyn saattaa olla "Kanna, homo, itse".

Lukija ei saa koskaan tietää tarkemmin maailmanpoliittisista käänteistä, joista sota sai alkunsa. Eikä sillä ole niin väliäkään.

Kaskinen ei kirjoita vaihtoehtohistorian suurista linjoista, vaan pienistä yksityiskohdista: apteekin ryöstämisestä, kauppojen räjäyttelystä kieltäytyvän sotamiehen ampumisesta ja päähenkilön sotkuisista romansseista mielettömän väkivallan keskellä.

Kirjan päähenkilö, korpraali Männistö, on melkein tarinan loppuun asti sodan sinne tänne heittelemä epäkiinnostava alistuja, jota mikään ei kosketa.

Kirjaa ei pidä koossa päähenkilö vaan Kaskisen ilmeikäs ja tyylittelevä kieli.

Oskari Rantala

Teemu Kaskinen: Sinulle, yö, WSOY 2009