He lakaisevat lattiamme

Suomesta on vaivalla yritetty tehdä yhteiskuntaa, jossa mahdollisuus kouluttautumiseen riippuu mahdollisimman vähän perhetaustasta. Korkeakouluissa pääsykokeet ja kriteerit ovat samat kaikille, ja opiskelupaikkoja ei jaeta vaikutusvaltaisten alumnien lapsille. Opintotukijärjestelmä luo edes jonkinlaisia edellytyksiä itsenäiselle toimeentulolle opiskeluaikana.

Kuitenkin jopa tässä massakorkeakoulutuksen Suomessa akateeminen sivistys periytyy. Tohtoreiden jälkikasvu päätyy todennäköisesti yliopistoon. Duunareiden lapset menevät ammattikoulun kautta töihin. Tietyillä väestöryhmillä on vielä erityisiä vaikeuksia päästä korkeakouluihin opintielle. Näistä yksi joukko on maahanmuuttajat. Opetusministeriön mukaan vuonna 1996 peruskoulun päättäneistä vieraskielisistä suomalaisista 27 prosenttia oli vuonna 2004 vailla ammatillista tutkintoa tai ylioppilastutkintoa. Luku on kaksinkertainen kantaväestöön verrattuna. Älkääkä edes kysykö Suomen romanien tilanteesta. Muutama vuosi sitten heitä opiskeli korkeakouluissa kymmenkunta.

Viime vuonna olin Slovakiassa Euroopan opiskelijaliiton kokouksessa kuuntelemassa keskustelua yhdenvertaisuudesta korkeakoulutuksessa. Yksi panelisteista, koulutussosiologiaan erikoistunut tutkija Voldemar Tomusk lausui jotain, joka innoitti minua kovasti: "Miksi päästämme korkeakoulutuksen piiriin vain sellaiset yksilöt, jotka sattuivat saamaan geenilotossa keskimääräistä paremmat kognitiiviset kyvyt? Miksi tämä on ainoa käyttämämme kriteeri? Mikä on taustalla oleva ideologia?" Tällainen pohdinta johtaa itse kunkin äkkiä suurempien kysymysten äärelle. Pitäisikö puhua siitä, miten stimuloidaan huippuosaamista, vai siitä, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa?

Luonnollisesti minua voi syyttää tässä yhteydessä alentuvasta asenteesta ammatillista koulutusta ja kouluttamattomuutta kohtaan. En tietenkään väitä, että esimerkiksi nuoren maahanmuuttajan pitää heittää kirveensä kaivoon, jos hän ei eläessään pääse taidehistorian luennolle. Haluaisin vain jonain päivänä todeta, että korkeakoulukenttä Suomessa olisi edes osapuilleen niin heterogeeninen kuin väestömme nykyään.

Samaisessa tapaamisessa Slovakiassa osallistuin ryhmäkeskusteluun, jossa puimme vähemmistöjen edustusta maidemme opiskelijaliikkeissä. Vedin väen hiljaiseksi toteamalla kylmästi, että kyllähän meillä on toimistollamme maahanmuuttajia, mutta he lakaisevat lattiamme.

Tuure Pitkänen
Kirjoittaja on Tamyn pääsihteeri