Vääryyttä koetaan oikeasti

Hyvä teksti Seppo Honkanen. Tietysti, jos haluaisi saivarrella, voisi tämänkin lausunnon nähdä kritiikin kohteena olevaksi moraalista ylemmyyttä huokuvaksi prinsiipiksi.

Tässä tekstissä tulee analyyttisesti esille parikin tapaa käsittää "valittaminen". Ensimmäinen on (julkisiin) organisaatioihin usein kiinnittyvä virallinen valitusprosessi. Tämä yleensä on se, kuten Honkanen tuo ilmi, joka aktualisoituu kun koetaan, että ollaan oltu vääryyden kohteena. Toinen vaihtoehto on se, että koetetaan saada jotain hyötyä irti siitä periaatteella "jos ei se ota niin ei se annakaan". Vaikka Honkasen näkökulma on terävä, toisin silti vaihtoehtoisen perspektiivin mukaan ajatukseen, joka itse asiassa hieman välittyykin tekstistä.

Jos asiaa ajattelee yhteiskunnallisesta näkökulmasta, voi tämän kanteluiden ja valitusten määrän nähdä myös oireellisena yleistyneelle asiakkuus-ajattelulle. Nähdäkseni kansalaisuus tuotetaan kasvavassa määrin synonyymiksi toimijuuksille kuluttaja-asiakas-tilaaja. Voiko näin ollen ihmetellä, jos ihmisten kokemus ja ymmärrys myös kasvavassa määrin rakentuu siihen kuvioon, jossa he katsovat olevansa näissä edellä mainituissa asemissa oikeutettuja lähes mihin tahansa päähänpistoon vääryyden kokemuksen seurauksena, joka nyt vaan sattuu tulemaan mieleen? Asiakashan on aina oikeassa, vai?

Toinen suunta, mihin tämä ajatus repeää, on tosiaan "aina kannattaa kokeilla" -puoli. Se, että ihmiset tietävät byrokratian olevan vajavaista ja että aina on mahdollisuus pienellä valituksen tekemisellä saada ehkä jotain lisäarvoa, kannustaa luonnollisesti valittamaan. Se tietty, mikä jää siinä aina sitten varjoon, on se julmettu määrä töitä, joka näiden valitusten käsittelyprosesseissa aktualisoituu. Tämä siis vain huomiona, joka tulee jo yliopisto-byrokratiassa esille.

Tietenkään ei pidä kuitenkaan unohtaa sitä, että ihmiset myös ihan oikeasti kokevat vääryyttä ja ihan oikeasti kokevat sitä kautta tulleensa kohdelluiksi huonosti ja epäoikeudenmukaisesti. Tästä pääsemmekin toiseen puoleen.

Monenlainen valittaminen on varmasti yleistynyt, mutta niin on myös vastaavasti yleistyneet erilaiset yhtä rasittavat puhetavat haasteista ongelmien sijaan ja muut vastaavat ilmaisemisen tavat. Siis ikään kuin maailmassa ei olisi mitään muita kuin asenneongelmia. Tämän kaiken anti-valitusmentaliteetin vallitessa on myös onnistuttu (poliittisesti) imaisemaan iso osa kritiikistä mukaan tämän yksinkertaisen valitus-käsitteen alle. Tämän on saanut esimerkiksi yliopistoliikkeessä tuta nahoissaan. Vastakysymyksenä Honkasen kysymykseen "Suurimpana älykkönä pidetään tyyppiä, joka esittää negatiivisimman näkemyksen maailman menosta. Miksi?" kysyisin, että jos joku näkee tässä nykyisessä tsemppitsemppijeejee-puheilmastossa jotain epäilyttävää ja outoa, on sekin välittömästi menneisyyteen katsomista, vihervasemmistolaista aivovammaa, ymmärtämättömyyttä, asenneongelmaa, negatiivista maailmankuvaa, turhaa valittamista jne. Miksi? Kuitenkin kyseessä on monta kertaa yritys nostaa joitain aiheita leveästä virrasta esille, jonka suuntaa määrittelee pääasiallisesti hyvin erityyppisillä voimavaroilla varustetut tahot.

Olen kuitenkin ehdottomasti samaa mieltä siitä, että kaiken maailman turha valittaminen ei edistä mitään. Olisi myös aina suotavaa, että mahdollisuuksien rajoissa tehtäisiin rakentavia ehdotuksia ongelmien poistamiseksi, mikä ei kyllä ole aina kovin helppoa, viitaten esim. keskustelevien tahojen mittakaavaeroihin. Kuitenkin suhtautuminen omiin elämän olosuhteisiin myönteisemmällä ja vähemmän herkkänahkaisella tavalla tai miettimällä itselleen jotain mielekästä tekemistä, voisi olla parempi tapa hoitaa orastavaa masennusta tai syrjäytymistä kuin esim. terapia tai lääkitys.

Koska itse tunnustaudun änkyräksi, valittajaksi, ankeuttajaksi tai ihan mihin tahansa negatiiviseksi leimattuun viiteryhmään kuuluvaksi (ja sitä kautta jokainen voi sitten kuitata tämän puheenvuoron sillä), niin haluan heittää haasteen ilmoille. Viittaan tässä yliopistolakiuudistukseen ja siihen negatiivisten ankeuttaja-valittajien joukkoon, joka sen seurauksena syntyi. Jos käy läpi julkista keskustelua aiheen tiimoilta, johon yliopiston johto on osallistunut (kirjoitetut jutut, rehtoriblogi, keskustelutilaisuudet, jne), niin kuinka monta viittausta johdolta on tullut siihen suuntaan missään vaiheessa, että tässä uudistuksessa (sekä lakiuudistukset että yliopiston sisäiset) olisi ollut mitään kritisoitavaa?

Tähän emme laske retorista huomautusta "ainahan muutokseen liittyy haasteita" tai vastaavia. Olen vilpittömän kiinnostunut, jos joku löytää tällaisia viitteitä. Toisaalta voi siis myös kysyä, että onko varmasti niin, että yliopistolaki ja muun muutoksen tuodot ovat niin briljantteja, että niiden kohdalla ainoa järkevä tapa reagoida niihin on vain lopettaa valitus ja laittaa hihat heilumaan? Tähän suuntaan viittavia lausuntoja on ainakin rehtoriblogissa pilvin pimein.

En oikeasti halua vähätellä Honkasen pointteja, mutta toisaalta sitäkin virttä on kyllä kuultu aika paljon joka puolelta. Olisiko ehkä syytä miettiä, mistä tällainen käytös on seurausta, eikä vain nuijia sitä? Tämän tapainen ajattelu on ainakin joskus ollut suosittua yliopistossa.

Olli Herranen