Lopullinen totuus: Yliopistosta lähteminen toi suunnan elämälle

Viime vuosikymmenen alkupuolella sai kuulla jatkuvasti valtiovallan pähkäilystä ongelman parissa, joka vaikutti muodostavan uhan koko kansakunnan tulevaisuudelle. Ongelma oli yliopisto-opiskelijoiden valmistumisaikojen venyminen. Pähkäily johti lopulta ratkaisuun, opiskeluoikeuden rajoittamiseen, jota monet pitivät kapeakatseisena ja oppimisen laadun kannalta tuhoisana päätöksenä.

Ratkaisun vaikutukset ovat vasta lähivuosina tulossa kunnolla näkyviin, mutta en yllättyisi, jos yhä usemman yliopistoon otetun opiskelijan tie päättyisi keskeytykseen. Opiskelupaikan menettäminen seitsemän vuoden hitaasti edenneen opiskelun jälkeen voi toimia tehokkaana herätyksenä elämän valintoihin joillekin, mutta toisilta se saattaa lennättää arvokkaan uurastuksen ja kokemuksen tuhkana tuuleen. Voisiko jotain olla nähtävissä ja tehtävissä jo tätä ennen?

Saavuin itse Helsingin yliopistoon syksyllä 1999 fysiikkaa opiskelemaan. Riittämätön matemaattinen pohjani tuli pian vastaan, ja aloin keskittyä vapaasti suoritettaviin filosofian kursseihin. Jossain vaiheessa kiinnostukseni filosofiaan muuttui turhautumiseksi alan teoreettisuutta kohtaan, ja kurssit jäivät suorittamatta. Viimeistään opintotuen katketessa oli vaihdettava pääasialliseksi ajanviettotavaksi työnteko.

Parin vuoden tienausjakson jälkeen ajattelin, että opiskelut olisi saatettava loppuun. Löin kuitenkin vain pääni seinään. Vieläkään en ollut löytänyt itselleni sopivinta oppiainetta, yliopiston kurssitarjonnasta oli tuskastuttavan vaikeaa valita jonkinlaista kokonaisuutta tukevia kursseja, eikä minulla ollut juurikaan käsitystä siitä, minkälaista työtä vaikkapa filosofiasta valmistumalla saisi. Yliopistolla liikkuessa oli muutenkin melko ulkopuolinen olo, koska en ollut pääaineopiskelija millään osallistumallani kurssilla.

Varojeni huvetessa ja opintosuoritusten jäädessä vähäisiksi päädyin vuokratyöläiseksi rakennus- ja varastotöihin. Elin monilta lyhyiltä keikoilta saaduilla tuloilla ja murehdin ajoittain epätoivoisena opiskelujani. Jotkut yliopistotuttavani valmistuivat ja työllistyivät kukin jokseenkin omille aloilleen samaan aikaan, kun juurrutin itseäni käytännöllisiin työtehtäviin. Vuosien kuluessa aloin pikku hiljaa nähdä, ettei akateeminen koulutus välttämättä toisi minulle elämäntilannetta, jossa olisin tyytyväinen. Koko korkeakoulutuksen ylistys alkoi näyttää suurelta huijaukselta.

Aikani eri mahdollisuuksia tutkittuani törmäsin ilmoitukseen helsinkiläisen aikuiskoulutuskeskuksen hausta sähköalan perustutkintoa suorittamaan. Kiinnostuin, hain ja pääsin onnekseni sisään. Nyt tiiviissä ryhmässä opiskelu on sujunut mukavasti, ja tällä hetkellä odotan mielenkiinnolla pian alkavaa työharjoittelujaksoa kodinkonehuoltoliikkeessä. Tunnen löytäneeni vakaan suunnan vuosikymmenen haparoinnin jälkeen.

Yliopisto-opiskelijoiden turhautuneisuus ja pahoinvointi ei ole mikään harvinainen vitsaus, ja opiskeluaikojen rajaaminenkaan tuskin sitä poistaa. Ei ole myöskään suuri salaisuus se, että Suomessa korkeakoulutettujen ja ammattiosaajien jakauma on pahasti epätasapainossa. Yliopistoihin ajautuu motivoitumattomia opiskelijoita kortistoa odottamaan samalla, kun käytännön aloilla vallitsee työvoimapula. Silti lukion päättävällä nuorella ihmisellä on usein mielessään kuva korkeakoulupaikasta porttina autuuteen, koska kukaan ei ole kertonut hänelle, että muutkin vaihtoehdot voivat silloinkin olla ihan järkeviä.

Eero Varje on poissaoleva yliopisto-opiskelija ja tuleva elektroniikka-asentaja