![]() |
|
![]() |
Ajatelkaamme hetki sitä potentiaalia, joka jokaisessa ihmisessä on. Yksi ihminen voi elämässään saada aikaan paljon, jos hänellä on mahdollisuus ja vapaus tehdä asioita, jotka hän kokee tarpeellisiksi, kiinnostaviksi ja hyviksi.
Ajatelkaamme sitten ihmistä, joka toteuttaa kaikkia yhteiskunnan kirjoitettuja ja kirjoittamattomia normeja kuuliaisesti. Useat täysin ulkopuoliset tahot määrittelevät vaaditun työmäärän ja osallistumispanoksen riippumatta yksilön omista intresseistä tai potentiaalista. Työtahti niin opiskelussa kuin työelämässäkin on niin kova, että nuoret ihmiset uupuvat ja masentuvat. On absurdi ajatus, että kaikki ihmiset ihmiset voisivat tai edes haluaisivat täyttää tämän saman valmiin muotin.
Olisiko näiden kahden vaihtoehdon välillä jotain mallia, joka takaisi yhteiskunnan toimivuuden lyhyellä ja pitkällä aikavälillä?
Ensimmäisen vaihtoehdon huono puoli lienee käytännössä se, että yhteiskunnan kannalta tärkeisiin, ei niin kivoihin töihin, ei riittäisi tekijöitä. Toisen vaihtoehdon tuloksia korjaillaan jo. On melkoisen naiivia puhua eläkeiän nostamisesta samalla, kun kasvava osa työvoimasta uupuu jo alle kolmikymppisinä.
Olisiko mahdollista avata näitä normeja ja miettiä, voisiko yhteiskunnassamme olla jotain käyttöä myös ihmiselle, joka jaksaa tai haluaa tehdä täysillä töitä esimerkiksi 20 tuntia viikossa?
Voisiko jollain tapaa olla hyväksyttävää löysätä välillä ja käyttää aikaansa luovasti, innovoiden tai tärkeäksi kokemaansa asiaan, joka ei välttämättä tuota rahassa mitattavia hyödykkeitä tai näytä hyvältä cv:ssä?
Tea Hoffrén
Kirjoittaja on Tamyn sosiaalipoliittinen sihteeri
Kommentointi on suljettu arkistosivulla.
Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen