Paska vaihtovuosi

Eräs ystäväni tunnusti avoimesti heti vaihtarivuotensa päätteeksi, että vuosi oli ollut hänen elämänsä karsein, eikä hän suosittelisi vaihtoon lähtöä kenellekään. Asetuin ystäväni yläpuolelle ja lähdin silti. Vielä palattuanikin pidin itseäni vuosia siinä luulossa, että ulkomailla asuminen oli ollut miellyttävä kokemus. Paskat oli.

Kerran keittiössä uskalsin myöntää itselleni varovaisesti, että vaihdossa ei oikeastaan siis välttämättä koko ajan ollut mitenkään älyttömän kivaa. Sitten, FU-TUMM!, minä ja kylässä ollut ystäväni aloimme rampata olohuoneen ja keittiön väliä vauhkoontuneina ja tilittää:

“Kaikkein pahinta oli se, että...“

“Oli niin ahdistavaa, kun...“

Ja tämä oli siis eri ystävä kuin se toinen. Voin näin ollen todistaa jo kolmen opiskelijan suulla, että vaihdossa on kamalaa. Tai ehkä se riippuu asenteesta.

Meillä kaikilla oli ollut vaihtarivuotenamme tavoitteita. Olimme halunneet tutustua paikallisiin. Olimme tunkeneet jopa asumaan paikallisten kanssa. Emme todellakaan olleet halunneet tuhlata arvokasta ulkomaanmahdollisuuttamme pinnalliseen small talk -jutusteluun vaihtariasuntoloissa.

Oma asuntojärjestelyni osoittautui tietenkin fiaskoksi. Kämppikseni oli tiptop-henkinen lakinainen, joka hengasi kotona minihameessa ja korkokengissä. Hän maksoi koko vuoden vuokran, mutta asui kämpässä vain pari kuukautta ja senkin satunnaisesti. Lopun aikaa asuin yksin, raahustin luentosalista toiseen ja kirjoitin apeita runoja:

Opiskelijavalio
ei vaihtoon pantu vaan lähtenyt
tähyää salista pidettyä paikkaa.

Keneen niistä puuttuvista
hänet on vaihdettu?

Eräs tärkeimmistä tavoitteistani oli oppia kieltä. Pysyttelin säntillisesti etäällä jokaisesta luontokappaleesta, joka olisi saattanut osata suomea. Välttelin myös niitä vaihtareita, joiden saksan taito oli säälittävä ja jotka puhuivat mieluummin englantia.

Paikallisista ystävistä oli heikommin tarjontaa kuin ulkomaalaisista, joten alennuin välillä hengailemaan myös vaihtariporukassa. Pahimpia olivat ranskalaiset. Ne halveksivat humalahakuisuutta ja esitelmöivät sellaisista asioista kuin juhlapäivästä, jona Ranskassa on tapana leipoa kakun sisään pikkuinen ukkeli. Ketä kiinnostaa?

Vaihtaripiireissä minulla oli laiskan maine, koska kirjoitin koko vuoden aikana vain yhden 20-sivuisen saksankielisen tutkielman. Tutkielmani aiheena olivat globaalit ammattijärjestöt markkinatalouden poliittisena vastavoimana. Jälkeenpäin olen tajunnut, että kirjoittamisponnistustani pitäisi suurin piirtein juhlia globaalina sankaritekona. Hullut 19-vuotiaat ranskikset kumminkin kirjoittivat neljä vastaavaa tutkielmaa.

Yritin myös opetella ajattelemaan saksaksi, jotta puhuminen kävisi luontevammin. Aina bussimatkoilla kävin pääni sisällä keskusteluja saksaksi. Jokainen voi itse kuvitella, miten rasittavaa sellainen on.

Lopulta tajusin, että en pidä saksalaisista enkä itävaltalaisista (harvoja yksilöitä lukuun ottamatta), eikä minua juuri kiinnosta niin sanotun saksalaisen kielialueen kulttuuri. Että se siitä kielitaidosta.

Vaihtovuodesta käteeni jäi kaksi syvää ystävyyssuhdetta - puolalaisen miehen ja ruotsalaisen naisen kanssa - sekä tukku apeita, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden sävyttämiä runoja, joita nyt julkaisen Aviisissa, jotta kärsimyksistäni olisi edes jotain hyötyä:

Mielikuvitusmaa
ja siellä mielikuvitusmaaninen
ahnehtii luukkuja toisten arkeen.

Niistä näkyy ympäripyöreitä.

Puolivälissä tulee joulu
menee
jää taas kääntöpuolelle.

Avatuissa ruuduissa
ollaan näemmä kotona.

Ihan totta puhuen vaihtarivuodessa oli myös hyvät puolensa. Kaikkein parasta oli vapaus. Kun ihminen irrotetaan asiayhteydestään, hän voi karistaa harteiltaan menneisyyden painolastit. Voi vapautua niistä odotuksista ja rajoituksista, joita kokee toisten tai yhteiskunnan asettavan.

Itse aloin vaihdossa esimerkiksi meikata kunnolla. Ulkomailla olin kaiketi tarpeeksi etäällä äidistäni, jonka mielestä laittautuminen on puutteellisen aivotoiminnan oire.

Vaikka vieras ympäristö vapauttaa, toisaalta se myös kärjistää jokaisen henkilökohtaisia ongelmia. Ilmeisesti turvallisten kuvioiden katoaminen saa ihmisen takertumaan selviytymisstrategioihinsa. Suorittajatyyppi alkaa suorittaa kahta kauheammin.

Mutta ei hätää. Nykyaikana ilmiöön voi tutustua ennen vaihtoon lähtöään turvalliselta etäisyydeltä seuraamalla Big Brother -ohjelmaa.

Otetaan esimerkiksi tapaus Satu "BB-Satu" 2007. Sarjasta jo pudonneen Sadun hyperaktiivisuus ja supersosiaalisuus olivat käsittääkseni selviytymisstrategioita. Ne olivat käyttäytymismalleja, joihin Satu epäilemättä turvautui normaalielämässäkin mutta jotka korostuivat vieraassa ympäristössä.

Strategioidensa alla Satu oli lähinnä epävarma ja kroonisesti häpeissään. Ainakin hän ilmaisi toistuvasti huoltaan siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Sadun systeemi ehti ylikuumentua räjähtämispisteeseen jo kolmen oudossa ympäristössä vietetyn viikon aikana.

Ennen kuin lähdet vaihtoon, pohdi, miten kauan sinun systeemisi kestäisi, jos sinut eristettäisiin ulkomaalaiseen irkkupubiin sekalaisen ihmislauman kanssa.

Tai miksi toisaalta miettisit liikoja ja varoisit vaikeuksia? Kun pulmat räjähtävät käsiin, ne joutuu ainakin kohtaamaan. Eli sinne vaan vaihtoon, tai miksei vaikka BB-taloon!

Jos noista pitää valita, suosittelisin kuitenkin vaihtarivuotta. BB-talossa suorituspaineet ovat nimittäin jo lähtökohtaisesti vähän liian kovat. Ketäänhän ei häädetä Itävallasta pelkästään sen perusteella, että hän sattuu olemaan jäykkä ja väritön tyyppi. (Itävaltalaiset itse ovat taatusti jäykempiä.)

Joskus sitä kyllä toivoi tulevansa häädetyksi. Päätöstä häipätä kesken vuoden ei kerta kaikkiaan pystynyt itse tekemään.

Sanna Hongisto, teksti
Juho Rinne, kuvitus