Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 
Aviisi 14/2007
kansi

Leffa-arvio: Sinä elävä

Kukaan ei ymmärrä ihmistä

Sinä elävä -elokuvan kaikki näyttelijät ovat amatöörejä. Kamera ei liiku elokuvassa juuri ollenkaan, ainoastaan ihmiset.
Sinä elävä -elokuvan kaikki näyttelijät ovat amatöörejä. Kamera ei liiku elokuvassa juuri ollenkaan, ainoastaan ihmiset.

Myönnän suhtautuvani turhan herkästi elokuviin, jotka yrittävät saada minut tuntemaan syyllisyyttä itseni tai koko ihmiskunnan puolesta. Useimmiten pinnalle nouseva tunne on vaikeasti sanoiksi puettava ärtymys.

Voihan se johtua siitäkin, että peiliin pitäisi todella katsoa. Luultavammin kyse on kuitenkin siitä, että ihmisen pahuudella, itsekkyydellä tai ahneudella mässäily on aika kulunut juttu. Lukekaa vaikka Raamattua.

Onneksi on ruotsalaisen Roy Anderssonin kaltaisia elokuvantekijöitä, jotka toteuttavat omia kyynisiä näkemyksiään sellaisella varmuudella, että katsojan on helppo välttyä tutulta kuvitelmalta, että hänen pienellä mielipiteellään olisi jotain väliä.

Anderssonin maailmassa ihminen on pieni ja säälittävä - tai olisi säälittävä, elleivät kaikki muut olisi yhtä säälittäviä.

Sinä elävä on kokoelma kohtauksia itse itsensä pienuuteen tuomitsevista ihmisistä, joiden elämät toisinaan risteävät ilman sen suurempaa kehyskertomusta.

Anderssonin ihmiset valittavat, kun herkullisen illallisen kanssa tarjotaan pilsneriä, vaikka maailman kauheus vaatisi itsestäänselvästi viinaa. He pistävät juhla-astiaston vahingossa romuttavan amatööritaikurin sähkötuoliin, koska astiasto oli ollut suvussa yli sata vuotta.

Kuten esimerkit saattavat vihjata, elokuvan yhteys todellisuuteen on hieman vinoutunut. Silti kaikissa sen kohtauksissa on jotakin hyvin todellista. Itseäni kosketti etenkin kohtaus, jossa aikuinen nainen yrittää saada dementoitunutta äitiään muistelemaan omaa lapsuuttaan. Äiti on jo muistelunsa muistellut, mutta tytär ei halua sitä uskoa - ehkä hän ei itse ehtinyt muistella silloin, kun se olisi olisi ollut vielä mahdollista, tai ehkä hän ei vain osaa hyväksyä elämän rajallisuutta.

Tämä on yhteistä kaikille elokuvan ihmisille. He ovat niin keskittyneitä itseensä, etteivät näe ympärilleen, mutta se ei vielä tee kenestäkään pahaa ihmistä.

Elokuvan absurdiutta eivät synnytäkään yksittäiset kohtaukset vaan niiden ketjuttaminen. Elämä on täynnä vääryyksiä ja väärinymmärryksiä, jos ei suostu näkemään muuta. Lupauksen onnesta Andersson antaa nuorelle naiselle, joka jaksaa unelmoida siitä, vaikka haaveen toteutuminen olisi kuinka epärealistista hyvänsä.

Lineaarisesta tarinankerrontatraditiosta poikkevasta rakenteestaan huolimatta elokuvaa ei kannata säikähtää. Sinä elävä on täynnä mustaa komiikkaa, jossa on jotain samaa absurdiutta kuin Monty Pythonin sketseissä ja samaa arkista apatiaa kuin Tankki täyteen -sarjan Viléneissä.

Elokuva saa nimensä Goethen runosta, jossa kehotetaan elämään, kun jalka vielä vipattaa.

Otsikon kaksi sanaa ovat jo itsekseen hämmästyttävän voimakkaita, mutta ennen kaikkea ne paljastavat Anderssonin todellisen luonteen. Hän kehottaa koko elokuvansa voimalla elämään, jotta elokuva olisi vain elokuvaa.

Ja mikä hienointa, Andersson tekee sen ilman paatosta, johon en itse osaa olla sortumatta.

Tuomo Tamminen

* * * *

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto