Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Kaihomieli muistelee

Kirjailija Petri Tamminen haikailee joutomaille ja kuiviin heinikoihin

kuva Juhani Saarinen, käsittely Ville Vauras
kuva Juhani Saarinen, käsittely Ville Vauras

Kenties ajatus pätee kaikkiin kirjailijoihin, mutta Petri Tammisen kohdalla se tuntuu erityisen osuvalta: hän on kirjojensa näköinen.

Tamminen puhuu kaipauksesta ja muistojen rauhallisuudesta. Hänen paheensa on toivottomuus, ja hän on onnellinen hetkenä, jolloin maailma pysähtyy - silloin mikään ei voi olla huonosti, koska mitään ei tapahdu.

Kirjailijaksi hänet veti halu rakentaa yhteyttä muihin ihmisiin, "jokin sosiaalisuuden suuri puutostauti tai mikä lie."

"On aikaa tarkkailla, kun ei uskalla osallistua. Varmaan aika tyypillinen tarina kirjoittaville ihmisille."

Tamminen viettää keskiviikkopäivää kotonaan Lahden lähellä Vääksyssä, taivaansinisessä omakotitalossaan. Vaimo on töissä, poika tulee pian koulusta. Kirjailija istuu keittiön pöydän ääressä ja kuljettaa ajatuksiaan toisaalle.

"Kun ajan moottoritietä, katseeni pälyilee sivulle kohti joutomaita ja kuivia heinikoita, ja jotenkin kaipaan sinne. Olen tullut siihen tulokseen, että huomaamalla nämä joutomaat huomaan itseni", Tamminen sanoo ja pysähtyy miettimään.

"Tuosta voi jo varmaan tehdä pitkälle menevän analyysin mun psyykestä", hän virnistää.

Hän kaataa vieraalle teetä ja tarjoaa keksin.

37-vuotiaan muistelmat

Tamminen kertoo ymmärtävänsä, kuinka on naurettavaa ajatella nostalgisesti, että kaikki oli ennen paremmin. Silti häntä tuntuu harmittavan, että nostalgia on huonossa huudossa.

"Haikeus ja kaihomieli, ne ovat elähdyttäviä asioita elämässä. Niistä en luovu vain siksi, että nostalgia ei ole pop."

Tammisen tuorein teos Muistelmat ilmestyi lokakuussa. Kirja on kaikkea muuta kuin perinteisen pönäkkää omaelämäkertakirjallisuutta. Harva kirjoittaa muistelmiaan jo 37-vuotiaana, ja myös tyylilaji poikkeaa totutusta.

Tamminen on kerännyt kirjaan pieniä tuokiokuvia elämänsä varrelta, erikoisia kuvauksia tavallisista hetkistä. Tammiselle muisteleminen on yksi kaihon muoto: muistossa on turvassa, koska sitä ei voi kukaan tai mikään uhata.

Kirja tuntuu suorastaan julistavan pienten hetkien arvoa. Miksi?

"En tiedä, tarvitseeko kirjailijalla olla sanomaa. Vähän kuin maaliin tulleelta sadan metrin juoksijalta menisi kysymään, että mikä on sun message", hän aloittaa.

"Mutta näyttää siltä, että tälle kirjalle on tullut sanoma. Kuva, joka välittyy elämäkerroista, ei vastaa mun käsitystä elämästä. Oma näkemykseni on se, että muistan ihan järjettömän mitättömiä asioita."

Pyhitä arkesi

Muistelmat pyhittää arjen. Tamminen moittii elämäkertoja siitä, että niissä elämä on suuria tekoja ja saavutuksia. Jos niitä jää odottamaan, todellinen elämä lipuu huomaamatta ohi.

Kirjassa Tamminen kirjoittaa muun muassa kohtaamisista työpaikan ovissa ja linja-autopysäkin kylttiä kiinni pitävistä pulteista. Tyylilaji ei ole lukijalle helppo, ja toisinaan teksti tuntuu jäävän liiankin arkiseksi.

Hän myöntää, ettei Muistelmat ole kaikkein kaupallisinta materiaalia.

"Jos tekisin tällä tekniikalla kymmenen kirjaa, millään niistä ei bestseller-listoja kolkuteltaisi."

Tamminen on tunnettu niukasta tavastaan kirjoittaa. Muistelmien 78 sivussa on suunnilleen yhtä paljon tekstiä kuin kolmella tämän lehden aukeamalla.

Hän on hionut lakonista tyyliään jo viiden kirjan verran. Ainoata romaania Väärää asennetta lukuun ottamatta kaikki kirjat ovat olleet lyhyiden tekstien kokoelmia.

Vaikka novelleilla ei myyntilistojen kärkeen nousta, Tammisen teoksia on käännetty usealle kielelle. Kirjoista parhaiten menestynyt ja myös paras on Piiloutujan maa, Muistelmia edeltänyt novellikokoelma. Se on julkaistu Ruotsissa ja Saksassa, ja kirja on käännetty myös puolaksi sekä japaniksi.

Mainiossa kirjassaan Tamminen kuvaa lämpimästi arkiseen ympäristöön piiloutumista. Kirjailijalle aihe ei ole sanojen pyörittelyä vaan mieliteko.

"Ulkona kävelyllä osoittelen paikkoja joissa olisi hyvä piileksiä, ja vaimo sanoo, että otan eron", hän naurahtaa.

Yksilön tappio,
joukkueen voitto

Piiloutujan maalla ei ole vielä japanilaista kustantajaa, mutta Tamminen hykertelee ajatukselle, että Japanissa teoksella voisi olla valtava myyntipotentiaali. Maassa kun lukemattomat nuoret ovat lukinneet itsensä yhteen huoneeseen, piiloutuneet kotiinsa ulkomaailmalta ja jopa vanhemmiltaan.

Kirjan keskeinen teema on häpeä. Siksi japaniksi kääntäminen kuulostaa loogiselta, sillä sekä Suomi että Japani ovat Tammisen mielestä häpeän kulttuureita.

"Suomessa onnistuminen on koko joukkueen ansiota, epäonnistuminen yksilön syytä. Juuri tämä altistaa häpeälle, koska on niin vähän voitettavaa mutta niin paljon hävittävää."

Tamminen muistelee, kuinka hän eräänä vuonna seurasi hämmästellen jääkiekon MM-kisoja Ruotsin televisiosta. Siellä ilmapiiri tuntui olevan aivan toinen.

"Ei ollut mitään uhkaa tai jatkuvasti väijyvää katastrofia. Kun Ruotsille tehtiin maali, kuuluttaja totesi Â’du kan bara titta och njutaÂ’; voi vain katsoa ja nauttia. Eikä se ollut sarkasmia, se vain tuli luontevasti selostajan suusta. Meillä se on sitä, että kaikÂ’ on mänt."

Kirjallisuus on myötätuntoa

Tammisen ensimmäinen kirja Elämiä ilmestyi 1994, kun hän vielä opiskeli Tampereella. Seuraavana vuonna hän valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi pääaineenaan tiedotusoppi.

"Korvaamaton aika kasvaa rauhassa", hän muistelee seitsemää opiskeluvuottaan.

Valmistuttuaan Tamminen jätti nopeasti toimittajan ammatin, ja nykyisin hänen elämänsä täyttää vaimon sekä kahden lapsen lisäksi arkinen aherrus näppäimistön ääressä.

Mökkeytymistä hän ehkäisee vetämällä luovan kirjoittamisen kursseja. Hän on myös luennoinut kirjoittamisesta muun muassa Tampereen yliopistossa.

Työssään Tamminen on samassa vaiheessa kuin monta kertaa aiemmin. Hän on alkanut jälleen kirjoittaa romaania, vaikka vain kerran lopputuloksena on ollut muuta kuin lyhyiden tekstien kokoelma.

Tamminen ei juuri kommentoi, onko hän tyytyväinen tuotantoonsa - hän kiertää kysymyksen tokaisemalla, että on tyytyväinen Veijo Meren tuotantoon.

Meren tarinoista Tamminen löytää sen myötätunnon ja yhteyden, jota hänkin tavoittelee. Hän innostuu kuvaillessaan Meren kirjaa Everstin autonkuljettaja. Siinä Meri kirjoittaa, kuinka sotamies Peltola yrittää poimia sokeripalaa lusikkaansa: Se ei tullut lusikkaan jota yritti, eikä sen viereinen joka olisi voinut tulla, vaan jokin ihan muu.

"Silloin Meri näyttää minulle sen hetken, kun olen ottanut itse sokeripalaa. Se on kuin joku tulisi sydämeen asumaan."

Juhani Saarinen
| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto