Folkin interreilaaja

Devendra Banhart: Cripple Crow. XL 2005.

Olenko tulossa vanhaksi vai mistä johtuu, että sykähdyttävin tuore musiikki kuulostaa vuosientakaiselta?

Devendra Banhart, tuo myöhäismodernin naiivi kukkaislapsi, mielihyvän ja Beatlesin vilpittömyyden inkarnaatio, on tehnyt ajattomimman levyn vuosiin.

Siinä missä Oh Me Oh My... (2002), Rejoicing in the Hands (2004) ja Niño Rojo (2004) edustivat melko traditionaalista folkia, tuore levy on jotain aivan muuta.

Cripple Crow hämmentää vanhakantaisen elämäntapafolkin ja reppureissaajakulttuurin raikkaaksi sosekeitoksi. Levyn 75 minuutissa ei juuri ole ylimääräistä. Musiikki on orgaanista, se elää ja etenee loppuunsa aikailematta, fatalistisesti.

Kappale kappaleelta Cripple Crowsta muodostuu kudelma, jossa kristallisoituu tyhmyyden ja nerouden välinen paradoksi.

Banhartin musiikissa huuhaa ja naivismi paiskaavat kättä yllätyksellisesti.

Hurjaa, että näinkin elämäniloista musiikkia vielä uskalletaan tehdä. Banhartin tarkoitus ei ole herättää pahaa verta. Hänen musiikkinsa ei, luojan kiitos, vahingoita ketään.

Cripple Crow torjuu pimenevän vuodenajan aiheuttamaa masennusta yhtä tehokkaasti kuin D-vitamiini, omega-rasvahapot ja lämpimät villasukat. Banhartilla on kerrottavaa tämän päivän ihmisille. Hän ei saarnaa, lässytä tai haikaile parempien aikojen perään. Tuore levy on yksi harvoista vesimiehen ajan jalostamista mehukkaista tuotoksista, jota voi kuunnella kiusaantumatta.

Jos Banhart ilmoittaisi olevansa Vapahtaja, seuraisin häntä oitis.

Siunattu olkoon tämä mies.