Terve, elämä!

Ymmärsin sen viime tammikuussa kaverin tupareissa.

Naisväki oli saunonut ensin, ja istuimme pyyhkeisillään keittiön pöydän ääressä löylyjen välillä. Vielä hetki sitten oli naurettu epäkypsästi sille, kuinka Juha kaatoi saunassa jalkoväliinsä kahvia ja oli siten mokkakikkeli. Siinä me silti istuimme keskustelemassa - kolesterolia alentavista kevytlevitteistä. Kukaan ei yrittänyt puhua väliin ryyppyreissuista tai edellisestä Mestarien liigan pelistä.

Tunnelma oli harras ja keskittynyt. Ne päivät olivat takanapäin, kun vielä saattoi huolettomasti naureskella kasvissyöjille ja terveysintoilijoille posket täynnä rullakebabia.

Jossain välissä oli päässyt syntymään tietoisuus siitä, että nuoruus ja terveys eivät välttämättä säilyisikään ikuisesti.

Vaikka terveys ei säilyisikään ikuisesti, se säilyy kauemmin kuin ennen. Tänä vuonna syntyvä poikalapsi voi tilastojen mukaan olettaa elävänsä noin 75,5 vuotta.

Meidän vuonna 1980 syntyneiden elinajanodote on muutaman vuoden vähemmän, mutta koska koen olevani hieman keskimääräistä pitkäikäisempi, minäkin odotan eläväni vielä ainakin 50 vuotta. Tosin vain siinä tapauksessa, että pysyn terveenä. Muussa tapauksessa joudan lähteä vähän aikaisemminkin.

Kansanterveyslaitoksen pääjohtajalla Pekka Puskalla on rohkaisevaa tietoa. Elinajan pidentyminen merkitsee hänen mukaansa myös entistä pidempää toimintakykyistä elämänvaihetta.

"Kaikki merkit näyttävät siltä, että raihnainen elämänvaihe siirtyy myöhemmäksi. Luulen, että jo suuret ikäluokat tulevat yllättämään tässä suhteessa", Puska sanoo.

Ihmisten odotettu elinikä on Suomessa kasvanut tasaisesti 1800-luvun lopulta lähtien. Maailmansodat aiheuttivat pienet notkahdukset, mutta eivät muuttaneet kehityssuuntaa, joka myötäilee myös elintason kasvua kuvaavia tilastoja. Mitä helpommalla elämän perustarpeet saa tyydytettyä, sitä enemmän aikaa ja rahaa on käyttää myös elämän laadun parantamiseen.

Viimeistään minun sukupolveni on oppinut pienestä pitäen vaatimaan elämältään laatua - terveyttä. Lääkärikirjat ja kuumemittarit löytyvät joka kodista, eivätkä lääkäritkään ole enää niin suuria herroja, etteikö heitä uskaltaisi häiritä vähän pienemmänkin köhän tai krempan takia.

Joskus voisi tosin puhua ennemminkin mukavuudesta kuin laadusta. Kun pari kuukautta ennen varusmiespalveluksen päättymistä sairastuin ärhäkkään poskiontelontulehdukseen, sinnittelin kasarmilla kaksi päivää kuumeisena, koska veksissä eli varusmiessairaalassa lääkäri olisi pistänyt osastolle. Viikonloppuloma olisi mennyt siinä.

Kotona lomille päästyä äiti passitti urhean sotilaan yksityiselle lääkäriasemalle antibiootit hakemaan ja kohta kaikki oli taas hyvin. Kaikkihan näin toimivat.

Terveys on meille jotakin, jota ehdottomasti vaadimme, mutta joka kuitenkin otetaan niin itsestään selvänä, että sen kanssa uskaltaa vähän leikkiäkin, jos vain muu mukavuus sitä vaatii.

Lääkärit ovat tyytyväisiä, että ihmiset pitävät terveydestään huolta, mutta aivan ongelmaton ilmiö tämä tuore terveystietoisuus ei silti ole. YTHS:n yhteisöterveyden ylilääkäri Kristina Kunttu sanoo, että yleisen terveydentilan kohentuessa myös vaatimus oireettomuudesta on voimistunut.

"Pienetkin krempat koetaan uhkaavina vaaroina. Toisaalta keho koetaan koneena, jonka pitää aina toimia moitteettomasti", Kunttu täsmentää.

Turhat lääkärikäynnit ruuhkauttavat jo ennestään tukkoista julkista terveydenhuoltoa - myös YTHS:ää - mutta vaikka vaiva ei olisi suuri, se voi olla silti oire jostakin.

Opiskelija saattaa esimerkiksi valittaa lääkärille toistuvaa flunssaa, väsymystä tai vatsavaivoja. Asiaan perehdyttäessä taustalta hyvin todennäköisesti paljastuu täyteen buukattuja lukujärjestyksiä, epävarmuutta ammatinvalinnassa, rahahuolia tai ihmissuhdeongelmia, jotka ilmenevät psykosomaattisena oireiluna. Fyysiset oireet antavat usein hyväksyttävän syyn joustaa omista, liian vaativista suunnitelmista ja aikatauluista.

Tämä on Kuntun mukaan iso haaste terveydenhuollolle. Potilaan oireita ei saa vähätellä, mutta toisaalta ei pitäisi myöskään vahvistaa tämän oirekeskeisyyttä. Paras ratkaisu olisi saada potilas kuuntelemaan omia tunteitaan yhtä herkästi kuin oireilevaa kehoaan.

Vastoin yleistä luuloa psyykkiset häiriöt eivät ole nykyaikamme vaiva - ne ovat olleet taakkanamme jo pitkään. Psyykkisiä häiriöitä on eräiden helsinkiläisopiskelijoille tehtyjen tutkimusten mukaan ollut 40 vuotta sitten jopa enemmän kuin nykyisin.

Tästä todisteena voi pitää esimerkiksi itsemurhatilastoja. Lamavuodesta 1990 itsemurhakuolleisuus on laskenut kolmanneksen. Tuona vuonna yli 1500 suomalaista - suurin osa miehiä - otti hengen itseltään.

Tilastoja katsellessa kuitenkin nähdään, että vertailukohdaksi käyvät muutkin kuin lamavuodet. Miesten itsemurhakuolleisuus on viime vuosina laskenut samalle tasolle kuin 1950-luvulla. Mielenterveyshäiriöt eivät tietenkään välttämättä johda itsemurhaan, mutta itsemurhan tehneistä jopa yli 90 prosentin on todettu kärsineen jonkin asteisista mielenterveyshäiriöistä.

Mielenterveyshäiriöt olivat vuonna 2003 Kansaneläkelaitoksen tilastojen mukaan syynä yli 40 prosenttiin työkyvyttömyyseläkkeistä. Tämäkään ei Pekka Puskan mielestä silti kerro välttämättä siitä, että stressi, masennus ja muut henkiset vaivat olisivat lisääntyneet.

Puskan mielestä mielenterveysongelmat, etenkin masennus, tunnistetaan nykyään entistä paremmin. Entistä useampi saa siis apua ongelmiinsa, mutta toipilaan paluu työ- tai opiskeluelämään on entistä vaikeampaa.

"Työelämä on niin paljon kovempi", Puska toteaa.

Olen tässä kirjoituksessa keskittynyt miesten terveyden ruotimiseen, ja aivan tarkoituksella. Me elämme lähes seitsemän vuotta vähemmän kuin naiset, teemme 75 prosenttia itsemurhista, olemme lihavampia ja ylipäänsä elämme epäterveellisemmin.

Monesta murheesta ja vaivasta saamme syyttää vain itseämme, mutta sitä suuremmalla syyllä meihin kannattaa yrittää vaikuttaa.

Ainakin meidän pari-kolmekymppisten miesten kohdalla valistus tuntuu tepsineen. Isiämme ja isoisiämme oli vaikea saada lääkäriin, meidät on vaikea pitää sieltä poissa.

Oma lääkärikierteeni alkoi ihan omasta aloitteesta toissa keväänä. Edellinen lääkärintarkastus oli tehty kuusi vuotta sitten intissä, enkä enää uskaltanut sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että itäsuomalaisesta suvustani lähes kaikki potevat joko korkeaa verenpainetta, korkeaa kolesterolia tai molempia.

Tulokset olisivat voineet olla huonommatkin. Verenpaine oli sallituissa rajoissa, mutta kolesteroli oli jonkin verran koholla, mikä nosti riskiäni sairastua sepelvaltimotautiin, ennemmin tai myöhemmin.

Kokonaiskolesterolini oli 6.0, kun suositus oli 5 tai alle. Lääkärin mukaan lukemani eivät olleet vielä hälyttäviä, mutta kuitenkin jotakin, johon kannattaisi ajoissa puuttua. Yhtenä vaihtoehtona hän ehdotti kolesterolilääkettä.

Päätin tarttua toiseen vaihtoehtoon, joka oli ruokailutottumusten muuttaminen. Olin mielestäni oppinut opiskeluaikanani jo syömään melko terveellisesti, mutta viikonloppuisin tuli usein mässäiltyä rasvaherkuilla ja pakastepizzaa kului etenkin kiireisinä päivinä.

Ne saivat jäädä, sillä kovia rasvoja sisältävät juustot, kermat ja makkarat ovat todellisia kolesterolipommeja. Niin lääkäriltä saamistani esitteistä opin.

Muutin siis ruokavaliotani ja aloin käyttää leivänpäällä kolesterolia alentavia, kasvisstanoleja ja -steroleja sisältäviä levitteitä.

Kävin verikokeessa uudestaan seuraavana syksynä ja koin tehneeni miehen työn, kun lääkäri tulosten tultua kertoi, että kokonaiskolesterolini oli laskenut tasan viiteen.

Viime keväänä kävin mittauksissa kolmannen kerran. Arvoni olivat nousseet taas hieman, mutta se ei niin haitannut. Olin tarkoituksella hieman lipsunut terveellisistä tottumuksista nähdäkseni, miten paljon syömisellä voi kolesteroliarvoihin vaikuttaa.

Kyllä sillä voi, näköjään. Kannan geeneissäni kolesterolirasitetta, mutta ylipainoa ei suvussamme juuri esiinny. Nuorempana oli helppo herkutella pitsalla, kebabilla ja kolajuomilla, koska ei kuitenkaan lihonut. Niiden vaikutus veriarvoihin oli pitkään jotain aivan liian abstraktia.

Samoin taidettiin ajatella etenkin Pohjois-Karjalassa 1960-70-luvuilla. Tuolloin herättiin huomaamaan, että Suomen sydän- ja verisuonitautikuolleisuus oli kansainvälistä huippua. Erityisen huono tilanne oli Pohjois-Karjalan miehillä.

"Syynä olivat kolesteroli ja suolat. Eivät ne lihavia olleet", Pekka Puska muistuttaa.

Hän johti 1970-luvulla Pohjois-Karjala-projektia, jolla oli tarkoitus parantaa erityisesti itäsuomalaisten kansanterveyttä. Projekti oli niin suuri menestys, että siitä saatuja kokemuksia alettiin soveltaa kansainvälisestikin.

Sepelvaltimokuolleisuus laski 20 vuodessa noin 70 prosenttia. Konkreettisena esimerkkinä voi kertoa, että vuonna 1972 yli 80 prosenttia pohjoiskarjalaisista käytti leivän päällä enimmäkseen voita. Vuonna 1997 voita suosi enää alle 10 prosenttia.

Nyt tilanne on kääntynyt lähes päälaelleen. Suolaa ja kolesterolia osataan välttää melko hyvin kaikissa ikäluokissa, mutta paino nousee silti, vaikka kuntoliikuntakin on 1970-luvulta lähtien yleistynyt tasaisesti.

Opiskelijoiden painoindekseistä ei ole 1970-luvulle tai kauemmas ulottuvia tutkimuksia, mikä kertonee siitä, että asiasta ei ole aiemmin täytynyt huolehtia. Vuonna 1993 vajaa viidennes ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijamiehistä oli ylipainoisia.

Kymmenen vuotta myöhemmin heitä oli jo lähes kolmannes. Naisopiskelijoista ylipainoisten osuus pysyi vastaavana aikavälinä lähes ennallaan, noin kymmenessä prosentissa.

"Kaloriensaanti rasvaisessa ja makeassa ruoassa sekä oluessa on todella lisääntynyt. Pizzoja ja sipsejä ei edes tunnettu 1960-luvulla, olut oli Alkossa ja suklaalevyt painoivat 100-160 grammaa eikä opiskelijoilla juuri ollut varaa ylellisyyksiin lainoilla opiskellessa", Kristina Kunttu toteaa.

Ylipainon yleistymisen on voinut huomata itsekin esimerkiksi saunassa. Lauteilla on nykyisin selvästi ahtaampaa kuin teinipoikina kymmenen vuotta sitten. Toki tästäkin ilmiöstä voi puhua vain iän tuomana miehistymisenä.

Saa siitä kiittää sitten vanhempiaan tai itseään, me korkeakoulutetut olemme selvästi kouluja käymättömiä ikätovereitamme terveempiä kaikissa ikäluokissa. Me todennäköisesti tulemme myös elämään heitä kauemmin.

Yliopisto-opiskelijoista suurempi osa kokee itsensä terveeksi kuin lukiossa, ammattioppilaitoksessa tai ammattikorkeakoulussa opiskelevista. Kehitys jatkuu elämässä samansuuntaisena, mistä kertovat esimerkiksi tupakointitilastot.

Yliopistossa opiskelevista miehistä tupakoi kaksi vuotta sitten päivittäin kahdeksan prosenttia, ammattioppilaitoksissa vastaava luku oli 39 prosenttia.

Yliopistoissa poltettiin yhtä paljon vielä 1970-luvun alussa, mutta vuoden 1977 tupakkalain ja sitä edeltäneen keskustelun ja asiatiedon leviämisen jälkeen tupakointi romahti yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa.

Yliopistokoulutus ei ehkä enää takaa hyvää palkkaa, mutta työelämässä me jaksamme silti ammattiin valmistuneita tovereitamme kauemmin.

Vaivoista valittaminen mielletään usein ikäihmisten harrastukseksi. Mitenköhän on oikeasti?

Oma suosikkipuheenaiheeni on edelleen kolesteroli ja mielenlujuus, jota olen osoittanut sitä vastaan taistellessani.

Erään ystäväni kanssa puhumme joka kerta nähdessämme hänen nenästään, jossa ilma ei kulje kunnolla. Hän on saanut minutkin pohtimaan, pitäisikö tasaisesta tukkoisuudesta käydä kertomassa lääkärille. Toinen kaveri puolestaan valitti muutama viikko sitten väitöskaronkassa, kuinka pienestäkin määrästä alkoholia tulee nykyisin krapula. Kehonsa on nähkääs puhdistunut joogassa niin tehokkaasti.

Ongelmaryhmä löytyy nykyisin suurten kaupunkien lähiöistä, joissa alkoholin, tupakan ja ylipainon aiheuttamat ongelmat kasaantuvat jo ennestään syrjäytymisvaarassa olevien niskaan. Onko meillä, korkeakoulutetuilla hyväosaisilla nuorilla, oikeastaan edes syytä valittaa?

Jos pysymme kaikessa kohtuudessa kuten tähänkin asti, voimme helposti olettaa elävämme 80 tervettä vuotta.

Siinä se ongelma kai onkin. Mitä sen 80 vuoden jälkeen tapahtuu? Uskotteko te tosiaan, että me suostumme noin vain kuolemaan, vaikka olemme tehneet kaiken kuten neuvottiin?

Turha toivo.