"Katsotaan", sanoi lääkäri

Tampereen yliopistoon kuuluu muutama harmaa, laatikon muotoinen rakennus Kaupissa. Niissä hiljalleen homehtuvissa, 70-lukulaisittain räikeänvihreissä saleissa tehdään lääkäreitä.

Meitä on noin 600. Joukkomme on enenevässä määrin naisvaltainen. Valmistumiseen meillä kuluu ainakin kuusi vuotta. Olemme muulta yliopistokansalta piilossa. Viihdymme valkoisissa takeissa. Ja kyllä, olemme kaikki osallistuneet ruumiinavaukseen omin pikku kätösin ja useimmiten nähneet opiskelutovereitamme vähintäänkin yläosattomissa jonkun ryhmätyön aikana.

Olemme hyvin homogeenistä joukkoa. Me opiskelemme lääkäreiksi, meitä opettavat lääkärit ja me lähes varmasti jo opiskeluaikana teemme lääkärin töitä. Se tekee meistä kenties hieman yksioikoisia.

Olemme toki yliopisto-opiskelijoita, mutta olemme myös ammattikoulussa, josta valmistutaan päivystäjiksi Parkanon terveyskeskukseen tai erikoistuviksi lääkäreiksi Taysiin.

Laitoksemme johtaja, anatomian professori ja yksittäinen ryhmätyön vetäjäkin ovat kaikki (toivottavasti) lääkäreitä; ja siten jokaisen fuksinkin tulevia kollegoja. Tämä muuttaa kenties opiskelijoiden ja opettajien suhteita meillä hieman välittömämmiksi kuin monella muulla alalla. Toisaalta löytyy meiltäkin toki niitä norsunluutornissaan istuvia, vanhoja kliinikkoja, jotka suhtautuvat lääketieteen opiskelijoihin kuin nainen ihokarvoihin; niitä on kaikkialla, mutta suurimmasta osasta olisi mukava päästä eroon.

Opiskelijan arki on harmaata kaikkialla. Viimeksi tänään pyöräilin kaatosateessa vesilätäköiden halki Hatanpään sairaalaan, laukussani lääkärintakki ja stetoskooppi.

Olo oli mitä ylevin: kengissä lotisi, hiukset liimautuivat kasvoihin ja silmämeikki koristi poskipäitä. Koulutus kuitenkin ilmeisesti tekee tehtävänsä. Kun vihdoin sain valkotakin ylleni ja astuin potilashuoneeseen, oli tehtävä taas kirkkaana mielessä.

"Päivää, olen kandidaatti Siiskonen, mitäs teille kuuluu?"

Anna Siiskonen
(Tampereen lääketieteen kandidaattiseura)

Tällä palstalla vuorottelevat ainejärjestöt.