Kampukseni, linnani

Tampereen yliopiston uusi kirjastorakennus oli luontevaa nimittää päätalon hengessä Linnaksi. Väpikin oli tyytyväinen. Yliopiston tutkimusyksikkö Pinninkatu 53:ssa on vihitty virallisesti Alataloksi, kertoo Aamulehti. Mikko Alatalo jopa vieraili tiloissa.

Kyse oli tietenkin tutkimusyksikön nuorten tutkijoiden halusta osoittaa postmodernisti monikierteisen, groteskin ironian tajua. Nyt on kuitenkin olemassa sellainen pieni vaara, että Linnan viereen tai alapuolelle valmistuvaa yliopiston uutta rakennusta aletaan myös kutsua alataloksi.

En voi suhtautua asiaan kevytkenkäisesti. Sekä Linna- että kampussuhteeni on siihen aivan liian läheinen. Suhtaudun tunteellisesti yliopiston rakennusmassaa koskeviin muutoksiin. Tajusin sen jutellessani muualla opiskelleen tuttavani kanssa. Hän ilmoitti rehvakkaasti olevansa täällä vain töissä. Kampuskokemukseni on kerroksellinen keitos nuoruuden turmelemattomuutta, akateemisia ensiaskeleita ja arkisen pyhää pakerrusta.

Alatalo on manserock-uskottava ja merkittävä paikallinen vaikuttaja, mutta yliopistotasoinen monumentalisointi vaatii kerta kaikkiaan poikkeuksellisia ansioita. Päätalokin voidaan perustella tuotannon laajuudella ja agraarikulttuurin pikkutarkkana dokumentoijana, joka on joskus tulevaisuudessa mielenkiintoista ja historiallisesti merkitsevää luettavaa.

Olisi hienoa, jos yliopiston nimityspolitiikka säilyisi yhtä linjakkaana ja oikealla tavalla nurkkakuntaisena. Sopiva nimi luo rakennukselle henkeä ja ajattomuuden tuntua. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo.

Varteenotettavia ehdokkaita ei äkkiseltään oikein tule mieleen. PinniB voitaisiin juuri ja juuri mieltää Sillanpääksi. Tosin Maran palkitseminen vei hohdon siltäkin titteliltä. No, ehkä oli jo aikakin.

Ja nyt olisi naisen vuoro.

Ville Viljanen
Kirjoittaja on aluetieteen ja kunnallispolitiikan yliassistentti