Lopullinen totuus: Uudessa-Seelannissa ystävällisyys on pintaa

Kun keskitalven kauniina aamuna lähden kävelylle kukkamekko päällä ja miltei jokainen vastaantulija toivottaa hyvät huomenet, tiedän olevani kaukana Suomesta. Olen Uudessa-Seelannissa, Suomeen nähden maailman kaukaisimmassa kolkassa.

Tänne muutettuani ihastuin ihmisten ystävällisyyteen. Suomessa tuntemattomille eivät juttele kuin hullut ja humalaiset, täällä olet itse hieman outo, jos et rupattele tuntemattomille. Puistonpenkillä vierellesi saattaa istahtaa lukioikäinen poika ihastelemaan vauvaasi, matkustajat huutavat bussikuskille hyvää päivän toivotukset kyydistä pois jäädessään ja naapurit tuovat kotiovellesi oman pihansa kasviksia ja jouluaattona viinipullon. Se tuntuu mukavalta.

Suomalaisetkin voisivat rohkeasti kokeilla, miltä tuntuu, jos naapureilleensanoisi väkinäisen tervehdyksen lisäksi myös jotain muuta.

Suomesta käsin uusiseelantilainen ilmasto vaikutti täydelliseltä: Lämmintä hamekeliä lokakuulta aina toukokuulle saakka. Lämpö on kuitenkin suhteellista. Suomessa jäädytään paukkupakkasilla bussipysäkeillä, Uudessa-Seelannissa palellaan talvisin sisätiloissa. Paikalliset kodit ovat homeisia paperitaloja, ovissa on etanoiden mentäviä rakoja ja tuulisella säällä ikkunaverhot heiluvat sisällä.

Pahimmassa tapauksessa sisällä oleillaan toppatakki päällä, ennen ruokailua kylmät astiat lämmitetään mikrossa ja nukkuessa pidetään sähköinen patjanlämmitin päällä. Kylmyydestä huolimatta harva ihminen lämmittää kotiaan, sen sijaan ikkunoita pidetään yöt päivät auki, ja siitä huolimatta huonekalut ja vaatteet homehtuvat. Onneksi keväisin kauppoihin ilmestyy homeenpoistoaineet - ja ikkunaverhot ovat taas aivan kuin uudet.

Saavuin tänne vastavalmistuneena maisterina, ylpeänä opintotaipaleestani. Onnitteluiden sijaan täkäläiset kysyivät, miksi uhrasin miltei kuusi vuotta elämästäni opiskeluun, eikö vähempikin olisi riittänyt?

Suomalaisnuorille akateeminen ura näyttäytyy porttina hyvään elämään. Moni käytännön työ nähdään välitilana, josta täytyy pyrkiä pois. Täällä hyvän elämän imagoa ei ole kiinnitetty yhtä vahvasti mihinkään ammattiin: niin leipuri kuin lakimieskin voi olla elämäänsä ja työhönsä tyytyväisiä. Ne, jotka valitsevat yliopistouran, siirtyvät työelämään miltei aina jo kandintutkinnon jälkeen. Maisterinopintoihin hakeutuvat vain tutkijanalut ja ne onnettomat, jotka yrittävät paikkailla huonosti mennyttä perustutkintoa jatko-opinnoilla.

Suomessa ollaan huolestuneita opiskeluaikojen venymisestä. Sen sijaan, että yritettäisiin puristaa jokaisesta yliopisto-opiskelijasta ennätysvauhdilla maisteri, voisi auttaa, jos ymmärrettäisiin, että monilla aloilla jo kandintutkinto olisi riittävä pohjakoulutus alkavalle työuralle.

Oman alan töihin siirtyvä kandidaatti on yhteiskunnalle huomattavan paljon tuottoisampi kuin useita vuosia gradua vaille oleva kaupankassa.

Asunnot ovat täällä usein kuin kulisseja: näyttävät ulkoapäin kodeilta, mutta sisätilan kosteuden ja kylmyyden vuoksi ovat todellisia terveysuhkia. Sama ongelma vaivaa hieman ihmissuhteita. Ihmiset ovat kyllä ystävällisiä, mutta pidempään täällä asuessa huomaa, että ihmisten syvempi luonne näyttäytyy valitettavan usein hieman täkäläisten asuntojen kaltaisena.

Ystävällisyys ja kohteliaisuus ovat vain pintaa, sen sijaan lupausten ja sopimusten pitäminen ei aina ole erityisen tärkeää. Naapuri, joka on juuri edellispäivänä jättänyt hoitamatta yhteisesti sovitun, itselleni tärkeän asian, saattaa aamulla kävellä vastaan, hymyillä ja toivottaa vain hyvät huomenet.

Silloin tiedän olevani kaukana Suomesta, eikä kotiin paluu tunnu yhtään pahalta.

Milla Nyyssönen
on yhteiskuntatieteiden maisteri, joka asuu Uudessa-Seelannissa