Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Lopullinen totuus: Polkupyöräily Tampereella on hengenvaarallista

Minussa on itsetuhoisuutta. Uhmaan kuolemaa päivittäin pyöräilemällä Tampereen keskustassa. Vainoharhaisempi voisi kuvitella, että tamperelaiset autoilijat koettavat tietoisesti tappaa minut, sillä auto on hipaissut minua pyöräillessäni jo viisi kertaa tänä vuonna.

En valita, ei törmääminen paljoa satu. Auton vauhdista riippuen mustelmat menettävät värinsä nopeasti ja ohjaustangon takaisin vääntö kasvattaa käsivoimia.

Jalankulkijoiden käytös pyöräilijöitä kohtaan satuttaa enemmän.



Tampere on ainoa paikka, jossa pyörän kellon soittaminen koetaan henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Tätä on ulkopaikkakuntalaisen vaikea käsittää, sillä monessa muussa paikassa kellon soittaminen tarkoittaa ystävällistä varoitusta ohitettavalle.

Lapsena minut opetettiin soittamaan kelloa ennakoivasti, jotta ohitettavalle jää aikaa valmistautua ohitukseen, vaikkei väistämistarvetta olisikaan. Onneksi jalankulkijat auttavat muistamaan kellon soittamisen loukkaavuuden Tampereella: sauvakävelijän napakka sauvan isku kellonsoittajan selässä muistuttaa vihlonnallaan viikkoja.

Pyöräteiden lisääminen tuskin muuttaisi kaaosmaista liikennekäyttäytymistä, sillä tamperelaisten jalankulkijoiden on vaikea tunnistaa jalkakäytävää viivamaisesti jakavaa merkintää.

Eivätkä koululaitokset ota tarvittavaa vastuuta käytännön taitojen opettamisesta. Tampereelle tarvittaisiin koko peruskoulun kestävä oppiaine, jossa käytäisiin läpi pyörätien ja jalankulkijoiden puolen välisiä eroja - pääpaino voisi keskittyä kyseisten merkkien eroavaisuuteen.

Pyöräilijän on muututtava Tampereella yli-ihmiseksi. On aistittava onko pyörätien reunaa kävelevällä rouvalla vuodenajan kuivattama kurkku, niin että hän tekee äkkiliikkeen taakseen katsomatta pyörätien yli apteekin ovelle. On ennustettava pysäköivän autonkuljettajan taidot: onko etäisyyksien havainnointi haastavaa, menikö teoria läpi vasta kolmannella kerralla.



Ajan Tampereella varovaisemmin kuin koskaan. Ette näe minua pyöräilyshortseihin ahdettuna vilahduksena, sillä talutan ruuhkakohdissa, en koskaan aja niin kovaa kuin pääsisin ja nykyään yritän soittaa kelloa mahdollisimman vähän. Olen jopa joutunut rikkomaan teini-iän lupauksen, jossa vannoin etten koskaan alkaisi käyttämään käsimerkkejä kääntyessäni.

Mannerheimintiellä pyöräilemiseen tottuneena kuvittelin, että pyöräily saattaisi sujua myös Hämeenkadulla. Uskoni on kuitenkin kadonnut samaan tahtia kuin Hämeenkadun pyöräkaistamerkinnät ovat kuluneet näkymättömiksi. Muutamat liikennesäännöt tuntevat kulkijat eivät riitä kannattelemaan uskoani Tampereen pyöräilykulttuurin muuttumiseen.

Olen epätoivoinen. Itsetuhoisuuteni saattaa tappaa minut vielä. Lumeton maa houkuttaa minua tarttumaan pyörän sarviin läpi vuoden ja monta väistämishalutonta jalankulkijaa liikkuu vapaana. On vain ajan kysymys, milloin jalankulkijoiden ja autoilijoiden yhteistyö murskaa pääni rotvallin reunaan.



Sanna-Kaisa Lähdeaho

Kirjoittaja on Tampereen keskustassa asuva polkupyöräilijä

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (5)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.
  1. Dr Martens (03.12.11, kello 2:20)

    Jalankulkija joka suuttuu kellon soittamisesta on täysi idiootti, jonka soisi jäävän kotiin haittaamasta muiden kävelijöiden elämää. Ainakin minun ongelmistani pyöräilijöiden kanssa 60% katoaisi näiden kahden säännön noudattamisella:


    1. Soita kelloa jos ohitat takaapäin.

    2. Ohitus tapahtuu aina vasemmalta puolelta kuten autoliikenteessäkin.


    Loput 40% ovat niitä ajotaidoistaan yli-itsevarmoja hurjastelijoita. Autoilijat eivät KOSKAAN ohita minua niin läheltä eivätkä sellaisella vauhdilla kuin jotkut pyöräilijät.

  2. Leia (04.12.11, kello 0:12)

    Tunnustan olevani juuri niitä haahuilijoita, jotka eivät tiedä millä puolella katua kävelisivät tai miltä puolelta väistäisivät vastaantulijoita, saatikka sitten takaa tulevia. Miehen kanssa kävellessämme vieritysten onnistun aina väistämään eri suuntaan kuin hän: joko törmäämme tai ajaudumme täysin erilleen lisäten vastaantulevien ja ohittavien hämmennystä. Olen hyvin pahoillani, en tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä juuri kaaoksesta ja sääntöjen puutteesta.

    Mitä tulee pyöräkaistaan, minulle käy ainakin näin: tulen kaistoitetulle väylälle ja unohdan saman tien kumpi puoli oli jalankulkijoiden ja kumpi pyöräilijöiden. Joko unohdin katsoa merkin ohittaessani tai sitten harhaudun jostain syystä väärälle puolelle. Merkkejä on asfaltissa vain harvakseltaan, ja takaisin kääntyminen asian tarkistamiseksi tuntuu liioittelulta. Muista ihmisistä näkee joskus mallia, useimmiten ei. Tiedonpuutteestani kertoo sekin, etten tosiaan tiedä ovatko kaistat myös aina ja kaikkialla samoin päin.

    En tiedä, miksi tämä kaikki on niin vaikeaa. Välillä tuntuu Hämeenkatua ihmismassassa kahlatessa kuin olisi humalassa: ei pääse etenemään suoraan, ei tiedä mihin väistäisi tai missä edes pitäisi edetä.

  3. Anu (07.12.11, kello 22:13)

    Kellon soitto ei auta mitään jos kuurot ja kuurosokeat liikkuvat kadulla. Kannattaa ajaa aina varovasti, ei törmää kuuroon tai kuurosokeaan. Ajan aina varovasti keskustassa, en voi tietää kuka on kuurosokea ....

  4. Jorma (07.12.11, kello 23:58)

    Pyöräilijöiden tulisi katsoa peiliin. Aikuiset ihmiset ajavat fillareillaan jalkakäytävillä, suojateillä ja yksisuuntaisia katuja väärään suuntaan. Öiseen aikaan pyöränromuista puuttuvat valot ja kissansilmät.

    Ovatko nämä pyöräilijät kenties jääneet henkisesti lapsen tasolle ja siksi kuvittelevat omaavansa oikeuden pyöräillä jalkakäytävillä, kuten alle 12-vuotiaat lain mukaan saavat tehdä?

    Tuntuu että meno käy vain entistä välinpitämättömämmäksi. Vai onko niin, että usein jollain tapaa tiedostaviksi itsensä kuvittelevat pyöräilijät kokevat, että yhteiskunnan säännöt eivät koske heitä lainkaan?

  5. Hellkama (09.12.11, kello 16:09)

    Vasemmalta ohittaminen pyöräillessä ei aina onnistu, kun jalankulkija saa kävellä sekä oikealla että vasemmalla puolella tietä. Usein jalankulkija kävelee tietysti keskellä tietä, mikä on tietysti mukavinta kävellessä.

    Ongelma on kaiken kaikkiaan pyöräteiden puute. Jalankulkijoilla ja autoilla on tilaa, mutta pyöräilijä voi vain puikkelehtia muiden seassa. Pyörätiet ja kävelytiet pitäisi erottaa selkeästi.

    Talutusvelvollisuus suojateillä on älytön sääntö pyöräilemisen käytännöllisyyttä ajatellen. Samoin autojen sekaan pakottaminen. Minulle ainakin tulee pyöräillessä sellainen olo, etteivät "yhteiskunnan säännöt" ole ottaneet minua huomioon vaan liikenteessä mennään muiden ehdoilla.

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto