Hylätyt talot, autuaat pihat

"Kiitos kaikille, jotka teitte eilisestä taianomaisen. On mahdotonta kuvailla, kuinka hienoa on nähdä, että niin moni erilainen persoona yhdessä voi luoda tällaiset vibat! Rakastamme teitä!" hehkuttaa Mandril Cultural Centre edellisillan musisointisessiota Facebook-sivullaan.

Vielä vuonna 2009 Mandril-apinalajin mukaan nimetty rakennus oli Maastrichtin laitamilla tyhjillään rapistuva hotelli. Valtauksen jälkeen squatista on pikku hiljaa muotoutunut kulttuurikeskus, poliittinen ajatushautomo ja noin kymmenen ihmisen vakituinen koti.

"Aluksi rakennus oli muutaman valtaajan ja heidän tiiviin ystäväpiirinsä käytössä. Kun asukkaat muuttivat pois, päätimme kolmen kaverini kanssa ottaa riskin ja katsoa, mitä tapahtuu", muistelee saksalainen Tim Strasser, joka on vuodesta 2011 lähtien ollut yksi Mandrilin ja koko kaupungin vaihtoehtokulttuuria ajavan joukon kantavista voimista.

Ensivilkaisulla Mandril näyttää tyypilliseltä hippilältä, koristavathan taloa psykedeeliset maalaukset, kahvion stereoista pauhaa usein reggae ja kaikkialla vallitsee suloinen kaaos. Lisäksi asukkaat järjestävät mielenosoituksia, puhuvat kestävän kehityksen puolesta ja dyykkaavat ruokaa roskiksista.

Mutta Mandril on muutakin. Joka viikko Strasserin pitämät joogatunnit ovat ääriään myöten täynnä. Perjantaisin järjestettävissä työpajoissa ja paneelikeskusteluissa kaikilla on sananvaltaa. Puhumattakaan tiistaiden musiikki-illoista, joissa konservatorio-opiskelijat, aloittelevat ja tuntemattomat muusikot sekä tavalliset suihkussa laulajat pääsevät halutessaan estradille.

"Tämä ei ole enää vain muutamien valtavirtaa vastustavien ihmisten asuinpaikka. Keskus on olemassa ja muokkautuu kaikkien käyttäjien ja heidän toiveidensa mukaan", Strasser huomauttaa.

Nykyään Mandrilin ovet ovat avoinna lähes aina. Asukkaat haluavat, että toiminta on täysin läpinäkyvää: olipa kyse joogatunneista tai teatteriesityksistä, kaikki toteutetaan lahjoitusten ja vapaaehtoisten voimin. Jokainen osallistuja tietää, mihin tarkoitukseen varat menevät. Kenellä tahansa on myös mahdollisuus toteuttaa omia projekteja.

Vaihtoehtojen puolesta puhuva Mandril ei ole ainut vallattu talo noin 150 000 asukkaan Maastrichtissa. Kaupungissa on kymmeniä squatteja, joita asuttavat niin paikalliset kuin kansainväliset opiskelijat ja työssäkäyvät. Tunnetuin ja suurin kaikista on kohta 12-vuotias Landbouwbelang eli LBB, jonka valtasi joukko nuoria vuonna 2002.

Entinen viljatehdas mahduttaa sisälleen noin 17 asukkaan huoneiden lisäksi näyttelytiloja, ateljeita, konserttisalin, baarin, vegaanikahvilan, suunnittelufirman sekä vaatevaihtokaupan.

"Aikaisemmin LBB oli enimmäkseen paikallisten kohtauspaikka. Nykyään täällä törmää ihmisiin maailman joka kolkasta", kertoo Ananda Rietveld, syntyperäinen maastrichtilainen, joka työskentelee LBB:n vaatevaihtokauppa Weg Geef Winkelissä joka keskiviikko.

Massiivisen tehtaan läheisyydessä komeilee myös toinen squat, Land Huis, joka rappeutui tehtaan pihalla vuosikausia, kunnes vuonna 2010 joukko LBBläisiä ja muita innokkaita päätti kunnostaa sen. Parissa vuodessa Land Huis on muuttunut rötisköstä kaikille avoimeksi keittiöksi, olohuoneeksi ja kokoustilaksi. Rakennusmateriaali on haalittu työmailta, roskalavoilta ja lahjoituksina.

"Ilman tätä paikkaa moni konsertti, elokuvailta tai kokkaussessio jäisi tekemättä", toteaa Linda al Sharif, opiskelija, valtaaja ja hyväntekijä, joka vastaa kaupungin sydämellisimmästä ruokapankkihankkeesta.

Joka perjantai ennen sulkemisaikaa al Sharif ja muutama muu kiiruhtaa torille ja lastaa ostoskärryt täyteen hedelmiä ja vihanneksia, jotka muutoin heitettäisiin roskiin. Sen jälkeen kärryt työnnetään joko Mandriliin tai Land Huisiin, jossa kaikki halukkaat saavat yhdessä laittaa ruokaa hylätyistä parsakaaleista, mangoista ja kurkuista.

"Parasta on se, ettei koskaan etukäteen tiedä, mitä on jäänyt yli milläkin viikolla. Ruuanlaittoprosessi on aina yllätys. Yhteisen illallisen jälkeen vihanneksia jää kaikille myös kotiin vietäväksi. Maksuksi riittää vaihtokauppa tai konkreettinen apu", Linda iloitsee.

Vaihtoehtokulttuuriin tottumattoman voi olla vaikeaa käsittää, että kaikki toiminta on mahdollista järjestää ilman rahoitusta tai virallisia organisaatioita.

Kuka hankkii konsertteihin esiintyjät, tiedottaa tapahtumista, hankkii työntekijät baareihin ja kahviloihin? Kuka siivoaa?

"Koulukiireiden vuoksi en ole voinut osallistua niin paljon kuin tahtoisin. Mutta pienikin panostus, esimerkiksi se, että jää kokkailun jälkeen tiskaamaan, otetaan ilolla vastaan. Toiminnan vapaus ja joustavuus motivoi. Tulee fiilis siitä, että haluaa osallistua", toteaa squateissa käyvä suomalainen vaihto-oppilas Heidi Jäntti.

Kaikki perustuu siis käyttäjien omatoimisuuteen ja vilpittömään haluun auttaa. Palkkaa ei makseta, mutta rahaa arvokkaampi korvaus on mahdollisuus tehdä ja kokea yhdessä.

"Squatteihin on helppo tulla, vaikka ei tuntisi ketään. Porukka on todella erilaista, ja silti kaikkia arvostetaan omina itsenään", Jäntti perustelee.

Tapahtumien lisäksi squatit tarvitsevat apua jokapäiväiseen elämiseen. Useimmille itsestään selvät arjen asiat ovat valtaajille sattuman ja kekseliäisyyden varassa olevia ylellisyyksiä. Sähköt ja vesi keplotellaan naapurirakennusten verkoista, eristykset ja lämmityslaitteet ostetaan lahjoituksilla tai saadaan muilta.

"Ilman kymmenien ihmisten työpanosta ja avustusta esimerkiksi viime talvena eristettyä Mandrilin ullakkoa ei voitaisi käyttää kylmällä ilmalla. Nyt joogaa ja muita aktiviteetteja saa harrastaa ympäri vuoden", Strasser kertoo.

"Mandril on sellainen lämpöinen saareke kylmää maailmaa vastaan. Siellä yhteisöllisyys ja auttaminen ovat vielä voimissaan", Jäntti kiteyttää.

Ida Roivainen, teksti
Anna Egutkina, kuvat

Vaihtoehto­kulttuurin vaihtoehdot vähenevät

Hollannin vapaamielinen valtauskulttuuri juontaa juurensa jo 1960-luvulle, jolloin maa kärsi asuntopulasta samalla, kun monet kiinteistöt seisoivat tyhjillään. Rakennusten ja tonttien omistajilla ei ollut varaa kunnostaa kiinteistöjään, minkä vuoksi ihmiset ottivat oikeuden "omiin käsiinsä" ja hankkivat kodin valtaamalla.

1970-luvun alusta lähtien Hollannissa sai lain mukaan vallata talon, jos se oli ollut tyhjillään vähintään vuoden eikä omistajalla ollut sille välttämätöntä käyttöä.

Viimeisten vuosikymmenten aikana suhtautuminen squatteihin on muuttunut negatiivisemmaksi, ja Hollannissa on pitkään väitelty siitä, pitäisikö valtaus kieltää. Vuonna 2010 maan parlamentti hyväksyi lain, jonka mukaan talonvaltaus ja jopa vallatussa talossa oleminen on laitonta. Valtaaja voidaan tuomita vuodeksi vankeuteen - väkivaltaisessa tilanteessa jopa kahdeksi vuodeksi.

Lain seuraukset näkyvät ympäri maata, vaikka käytännössä sqauttien olemassaolo riippuu usein kunkin kaupungin päättäjien suhtautumisesta "harmaaseen alueeseen" - myös Maastrichtissa.

"Mandrilin vieressä olevan toisen aktiivisen kulttuuri-squatin, Hotel de Ossekopin, asukkaat häädettiin viikko sitten ja rakennus puretaan. Mandrilia odottaa häätö ensi huhtikuussa. Kaupunki on kaavoittanut alueen rakennukset kulttuuritoiminnalle", Tim Strasser kertoo.

Satojen vapaaehtoisten ponnisteluista huolimatta Maastrichtin squatit ovat lain vuoksi jatkuvassa epätietoisuuden tilassa. Adresseja, tapahtumia ja mielenosoituksia pidetään, jotta sekä kaupungin päättäjät että kielteisesti suhtautuvat asukkaat näkisivät vaihtoehtoisen, tuottoa tavoittelemattoman kulttuuritoiminnan arvon.

"Koska meitä odottaa häätö joka tapauksessa, yritämme käyttää jäljellä olevan ajan paremmin hyödyksi ja oppia niistä virheistä, joita häädetyt hotellin asukkaat tekivät. Käymme jatkuvaa keskustelua kaupungin päättäjien kanssa mahdollisista uusista tiloista."

"Tällä hetkellä olemme kaikki ristiriitaisessa tilanteessa, koska kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Haluan silti uskoa, että kriisit ovat mahdollisuuksia jonkin uuden kehittymiselle", Strasser toivoo.