Kirja-arvio: Kari Hotakainen: Finnhits

Kari Hotakainen: Finnhits. WSOY 2007.

Kari Hotakaisen Finnhits-tarinakokoelmasta tulee heti mieleen Gösta Sundqvistin sanoitukset.

Hotakaisen kieli on paljon hiotumpaa ja harkitumpaa, mutta molemmat kertovat samoista tahallaan tai tahattomasti syrjään jääneistä suomalaisista. Heidän kotimaataan ovat Teboilin ikkunapöydät, kuoppaiset mökkitiet ja Tallinnan-laivojen yläkannet, joilta hypätessä saattaa teloa jalkansa.

"Ruma, pitkä ja pusikkoinen, vastasi sukumme vanhin kun häneltä kysyttiin mielipidettä maasta, jossa hän oli elänyt 85 vuotta."

Hotakaisen tyyli ei ole Finnhitseissä muuttunut miksikään. Alle sivun mittaiset tarinat, joista jokaisella on oma päähenkilö, ovat kuitenkin omiaan herättämään mielleyhtymiä Sundqvistin lauluihin.

Vertailu toimii Sundqvistin eduksi. Hän kirjoitti parhaat laulunsa samoista asioista jo 20 vuotta sitten. Hotakainenkin on toki ammentanut suomalaisesta melankoliasta jo 80-luvulta lähtien, mutta sitä suuremmalla syyllä Finnhits tuntuu välillä vanhan kertaukselta.

Näin kävi etenkin ensimmäisellä lukukerralla, kun luin kirjaa pitemmissä istunnoissa monta tarinaa kerrallaan. Kovin montaa istuntoa Finnhitseihin ei silti tarvita, sillä puolen sivun mittaisia elämäntarinoita on "vain" 74.

En sanoisi Hotakaista muuntautumiskyvyttömäksi, onhan hän kirjoittanut myös hienoja runoja ja lastenkirjoja, mutta aikuisten proosaa hän kirjoittaa oikeastaan aina samoista ihmisistä.

Toisella lukukerralla, sieltä täältä selailemalla, aloin kuitenkin jälleen arvostaa Hotakaisen proosaa. Ihan samoista syistä, mitkä ensimmäisellä kerralla tuntuivat vanhan toistolta. Hotakainen tuntee ihmisensä, ja tarinat eivät maailmasta kesken lopu. Hänelle puolikin sivua - kuten Göstalle kolme ja puoli minuuttia - riittää elämäntarinan kertomiseen ihmistä kunnioittaen.

Tuomo Tamminen