Kirja-arvio: Tatu Junni: Herra Ylpön perse

Tatu Junni: Herra Ylpön perse ja muita kertomuksia. Osuuskunta Lilith 2007.

Miksi Tarja Turunen oikeastaan lähti Nightwishistä? Millainen on A.W. Yrjänän "kullipukuspektaakkeli"? Entä mikä saa Ville Valon ryhtymään stand up -koomikoksi tai Samuli Putron kökkimään housut kintussa naapurin ikkunan takana?

Näihin ja lukuisiin muihin festareilla viihtyvää kansaa koskeviin kysymyksiin voi toki etsiä perinteisiä vastauksia rocklehdistä. Vaihtoehtoisia totuuksia tarjoaa kuitenkin Tatu "Rockhuora" Junnin Herra Ylpön perse -sarjakuva-albumi, joka on paikoin hillittömän hauskaa luettavaa.

Junnin tyylissä on vahvoja yhtymäkohtia Juho Juntusen pirullisiin ja hyvän maun rajoja venyttäviin rocksarjakuviin. Juntusen tavoin Junni on selvästi seurannut musiikkimaailman muoti-ilmiöitä, vanginnut niistä olennaisia yksityiskohtia ja kehitellyt niistä osuvia ylilyöntejä.

Vaikka Herra Ylpön perse on nimetty sarjakuva-albumiksi, oikea titteli olisi pilapiirroskirja, sillä Junnin sivallukset ovat muutamaa jatko-osallista piirustusta lukuun ottamatta yhden kuvan mittaisia. Ja hyvä niin: kertomukset ovat ytimekkäitä.

Pilapiirroksiin viittaa myös se, että hahmot ovat vahvan pelkistettyjä ja karrikoituja. Pelkistyksissä ei onneksi ole menty liiallisuuksiin. Valtaosan pilan kohteista tunnistaisikin myös ilman kuvatekstiä, mikä on onnistuneen pilapiirroksen merkki.

Teoksen nimeen päätynyt Maj Karman Herra Ylppö esiintyy luonnollisesti useammassa kuin yhdessä tarinassa. Enemmän kuin yhdet naurut irtoaa myös Tehosekoittimen Otosta, Timo Rautiaisesta, Kotiteollisuuden Hynysestä ja Jyrki 69:stä.

Jopa häiritsevän selvästi suurimpaan rooliin on kuitenkin päätynyt A.W. Yrjänä, joka on niin ikään kirjan tuottaneen Osuuskunta Lilithin toimitusjohtaja. Junni ei kuitenkaan kumarra hänenkään suuntaansa vaan nokkii terävästi myös Yrjänän suurta taiteilijaegoa.

Yksittäisten muusikoiden toilailuiden ohella Junni tarkkailee kahta laajempaa kokonaisuutta, rocktoimittajia ja gootteja. Niistä ensiksi mainitut kuvataan tähtien kaulassa roikkuviksi paskantärkeiksi pummeiksi. Gootit taas saavat sapiskaa pukeutumisestaan, ja kyseenalaiseksi joutuu myös heidän aatteensa syvällisyys.

Kaiken kaikkiaan Junni on onnistunut repimään glamourin viittaa rockkulttuurin toimijoiden harteilta ja tekemään osuvia "paljastuksia" taitelijaelämän arkipäiväisyydestä. Kaikki tarinat eivät toki ole nappiosumia, ja moni vaatii avautuakseen turhankin suurta pohjatietoa. Kokonaisuus on joka tapauksessa omaperäinen ja kiitettävän raflaava.

Olli Koikkalainen