Kolumni: Nyt puhuu opettaja

Suomen kirjallisuus on oppiaine, joka viime vuosina on noussut kukoistukseen mitä tuloksellisuuteen tulee. Viimeisten puolentoista vuoden sisällä on hyväksytty neljä väitöskirjaa, artikkelikokoelmia on suorastaan tehtailtu. Vuonna 2006 valmistui 25 gradua ja tänä vuonna päästäneen lähes samaan. Määrä on selvästi isompi kuin sisään otettavien uusien pääaineopiskelijoiden määrä (17). Jokin aika sitten laskin, että sisään otettujen määrään suhteutettuna 2000-luvulla peräti 83 prosenttia pääaineopiskelijoistamme on saanut FM-tutkinnon valmiiksi.

Painotuksiltaan Suomen kirjallisuus eroaa yleisestä kirjallisuustieteestä, jossa keskeinen tutkimusmetodi on viime vuosina ollut narratologia. Suomen kirjallisuus on ollut perinteisesti suuntautunut enemmän yhteiskuntaan ja kulttuurintutkimukseen: on tutkittu kirjallista instituutiota ja tehty kansainvälistä yhteistyötä reseptiotutkimuksen merkeissä. Viime aikoina on polkaistu käyntiin myös ekokriittinen yhteistyöprojekti.

Lähivuosien isoja projekteja on Nykykirjallisuutemme historia, jota organisoin. Tämä vuosien 1990-2010 kotimaiseen kirjallisuuteen keskittyvä lähiajan historia on valtakunnallinen hanke. Teos on itsenäistä jatkoa Yrjö Varpion päätoimittamalle Suomen kirjallisuushistorialle (1999). Lähiaikoina johtoryhmä ideoi ja linjaa hankkeen tarkemmin, mutta omasta mielestäni teoksessa tulisi nostaa vahvasti esiin, miten nykykirjallisuus vastaa yhteiskunnan haasteisiin - ja mitä haasteita kirjallisuus puolestaan suuntaa yhteiskunnalle.

Paraikaa pyörivä Kriitikot puhuvat -sarja on ollut odottamattoman suuri yleisömenestys, paikalla on ollut jopa 150 henkeä. Tämä Suomen Arvostelijain Liiton kanssa yhteistyössä järjestettävä sarja on taiteidenvälinen.

Suomen kirjallisuuden nykystrategiaan kuuluukin kaikenlainen oppiaineiden, laitosten ja jopa tiedekuntien rajojen ylittäminen. Teksteistä on päästävä myös konteksteihin. Näin vältetään norsunluutorniefekti ja tehdään sellaista tutkimusta, joka kiinnostaa suurtakin yleisöä.

Kirjallisuudentutkijat ovat viime vuosina paljolti ghettoutuneet omaksi sisäpiirikseen, jolla on oma muille hankalasti avautuva jargoninsa "diskursseineen" ja "representaatioineen". Vain hieman liioitellen voi arvioida, että muutamilla kirjallisuuden alan väitöskirjoilla lienee ollut vain muutama lukija kirjoittajan, tarkastajien ja lähiomaisten lisäksi. Mitäpä jos tekisimme kirjallisuudentutkimuksesta iloista tiedettä, jolla on myös yhteiskunnallinen palvelutehtävä!

Yrjö Hosiaisluoma
Suomen kirjallisuuden
professori