Aviisi luki Finlandia-ehdokkaat

Häpeä ei puhdistu

Sofi Oksanen: Puhdistus. WSOY, 381 s.

Vanhan virolaisnaisen Aliiden pihalle ilmestyy pahoinpidelty Zara, parikymppinen venäläistyttö. Mistä hän on sinne tullut ja onko tyttöön luottamista? Eri-ikäisiä naisia yhdistää häpeä sekä valtakoneiston ja vastakkaisen sukupuolen toimeenpanema sorto, joka toistuu sukupolvesta toiseen. Puhdistus kuvaa Viron lähihistoriaa 30-luvulta 90-luvun alkuun. Teos on alun perin kirjoitettu näytelmäksi, eikä draaman tuntu ole romaaniksi sovitettaessa hävinnyt.

Naisen ruumis voidaan pahoinpidellä kuin miehitettävä maa. Miehet edustavat Puhdistuksessa pääasiassa pahuutta, joka ei kuitenkaan ole absoluuttinen käsite: kuka lopulta on paha, kuka hyvä? Epäluulon ilmapiiri tarttuu myös lukijaan. Puhdistus käsittelee pahuutta raikkaasti, rehellisesti ja taitavasti. Kauniin kielen ansiosta lukija kestää teoksen julman maailman.

Matkan monet ulottuvuudet

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin. Otava, 381 s.

14 solmua Greenwichiin tuo mieleen televisiosarja Amazing Racen. Idea kirjaan syntyi kuitenkin jo 80-luvun lopussa. Päähenkilöiden on tarkoitus kiertää maanpiirin ympäri Greenwichin meridiaania pitkin. Matkaa taitetaan kuten 1700-luvulla, mutta sääntöjen noudattamista valvotaan nykyaikaisen tekniikan avulla.

"Maailma huuhtoo ihmiset erilleen", kirjoittaa Jalonen, ja niin tapahtuu myös tämän matkan aikana. Tapahtumia valotetaan hienosti Grahamin, Islan, Petrin ja Karin näkökulmista. Kerrontaratkaisun nerokkuus paljastuu lukijalle vasta kirjan loppupuolella.

14 solmua Greenwichiin on niin iso romaani, että sen luettuaan tuntuu kuin olisi matkustanut 40 000 kilometriä. Uljas matkakertomus kasvaa irti kehyksistään. Teos on myös jännittävä seikkailu, josta kaikki kirjan henkilöt eivät selviydy.

Avaruuden pitkämieliselle

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus. Siltala, 583 s.

Romaanin kertojana on keski-ikäinen, omien sanojensa mukaan mitättömän näköinen, tavallinen mies, jonka elämä muuttuu, kun hän tapaa Hänet Itsensä, sinisilmäisen ja karismaattisen narsistin. Tästä miehen elämä lähtee liukkaaseen luisuun, jonka päätepiste on alusta asti nähtävissä.

Kohtuuttomuudessa länsimaisen yhteiskunnan konventiot saavat kyytiä. "Yhteiskunta tykkää kun sitä arvostellaan", todetaan, ja Hän Itse tekee uran televisiossa sekä poliitikkona syytämällä puusilmäistä kritiikkiä kaikkea pyhää kohtaan. Kertoja pysyttelee lähietäisyydellä ensin taustatoimittajan, sitten avustajan ja vähitellen rakastajankin roolissa.

Muistelmat osoitetaan "avaruuden pitkämieliselle" lukijalle, joka on löytävä ne titaanikapselista vuosia myöhemmin. Pitkämielisyyttä lähes 600-sivuinen satiiri vaatii myös maan asukeilta.

Yksi päivä, sata vuotta

Arne Nevanlinna: Marie. WSOY, 288 s.

Arne Nevanlinnan, 85, esikoisromaani rakentuu muistin ja muistojen varaan. Muistelijana on strasbourgilaisnainen Marie, joka on vuoden 1918 tapahtumien aikaan päätynyt Suomeen. Hänen elämäänsä on aina varjostanut vierauden tunne niin saksalaisuuden ja ranskalaisuuden kuin suomalaisuuden ja suomenruotsalaisuudenkin välissä.

Pienen alkukankeuden jälkeen Marien tajunnanvirtaan luisuu kuin liukumäkeen, eikä vauhtia tahdokaan jarruttaa. Kieli on kaunista ja romaanin muoto on arkkitehdin varmuudella rakennettu. Marie jakautuu viiteen vuorokaudenaikaan: aamuun, aamupäivään, päivään, iltapäivään ja iltaan, joiden aikana käydään läpi Marien tarina. Muisti identiteetin kantajana on kirjan tärkeimpiä teemoja. Kuolevalla vanhuksella ei ole paljon mitään, mutta muistoissa hänellä on kaikki, koko mennyt elämä.

Nähdä Maa ja kuolla

Katri Lipson: Kosmonautti. Tammi, 199 s.

Katri Lipsonin palkittu esikoisteos sijoittuu 1980-luvun Murmanskiin, missä nuori ja ujo Serjoša haaveilee avaruudesta ja musiikin opettaja Svetlana Kovalevnasta. Serjoša ja hänen ystävänsä Saša makaavat lumessa ja katselevat kylmää tähtitaivasta. He haaveilevat pääsevänsä kosmonauteiksi. Serjoša sanoo haluavansa avaruuteen, jotta näkisi Maan.

Lipson kerii tarinaa vähitellen auki eri näkökulmista. Serjošan pyrkimys kosmonautiksi sekä murheelliset tapahtumat yhdistävät tarinan henkilöitä. Kerronta tapahtuu eri aikatasoilla sujuvuutta häiritsemättä. Kosmonautti kuvaa ihmisen epävarmana, rakastavana ja kärsivänä mutta jollain tapaa lohdullisena olentona. Se on inhimillinen tragedia, jossa on pakkasyön kauneutta.

Aika on rahan funktio

Juha Seppälä: Paholaisen haarukka. WSOY, 267 s.

Paholaisen haarukan päähenkilöinä ovat ihminen ja yhteiskunta. Ihminen ei Seppälän käsittelyssä koskaan ole kovin auvoinen olento - yhteiskunnasta puhumattakaan. Ei myöskään Paholaisen haarukassa, missä tarinan kertoja, sijoitusyhtiön varallisuudenhoitaja Lari Laine, kertoo monisyisen tarinan sisarestaan Laurasta, tämän elokuvanteosta ja Jumalan kyynelestä.

"Järjestelmä, joka oli tehnyt hänet sairaaksi, lupasi poistaa hänen sairautensa. Epäilemättä joku teki hänen ahdistuksellaan rahaa." Seppälän lause on kovaa ja taipuu välillä niin tylyyn tulitukseen, että hymy hiipii väkisin huuleen. Rahamaailman kautta on naseva kuvata ihmistä, ajallista olentoa. Ihmiseen pätee sama kuin kelloihin: väärennetty ei tikitä.

Juho Hakkarainen &
Matti Kangaskoski