![]() |
|
![]() |
Olen työtön yhteiskuntatieteiden maisteri. Tulin nauttimaan työttömyydestäni Walesiin, jossa avomieheni on vaihto-opiskelijana. Parin kuukauden loikoilun jälkeen alan tottua joutenoloon, mutta alku oli kivikkoisempi.
Velvollisuudentunnossani selailin työpaikkailmoituksia ja manailin tutkintoani. Ahdistuinkin. Ollapa lääkäri tai lastentarhanopettaja. Kyllä löytyisi töitä, eikä tarvitsisi myydä itseään ja keksiä osaamistaan, ajattelin. Sitten minua valaistiin todellisella viisaudella: ei ole minun vikani, että tarjolla on vain tyhmiä työpaikkoja.
Paljastettakoon alkuunsa lähtökohtani: luin hiljattain Marxia. Jos siis näet punaista, etkä pidä siitä, voit yhtä hyvin jättää lukemisen tähän. Lisäksi tililläni on sen verran rahaa, että minun ei tarvitse lähitulevaisuudessa oikeasti huolestua työttömyydestäni. Nyt asiaan.
Työelämätaitojen opettamista yliopistossa perätään vähän väliä. Oi Työn Antaja, kerro meille, mitä tarvitset! Ikään kuin opiskelu saisi merkityksensä vasta, kun pystymme täyttämään jonkin ulkoa sanellun tarpeen.
Kysymys on väärin asetettu. Oikeasti pitäisi kysyä, minkälainen työelämä ansaitsee aikamme, älymme ja vaivannäkömme. Työpaikkailmoituksissa kyllä edellytetään atk-taitoja (kuka muka ei osaa käyttää Wordia?), mutta kukaan ei tunnu olevan itsenäisen ajattelun, ideoiden tai yhteiskuntakriittisyyden perään.
Minulta kysyttiin taannoin työhaastattelussa, mitä teen Walesissa. Ansioluettelossani kun on tässä kohtaa kiusallinen muutaman kuukauden aukko. Selittelin jotakin avomieheni opiskelusta ja kielen ja kulttuurin oppimisesta. Totta tuokin, mutta olennainen jäi sanomatta: minä lomailen. Kyllä, koko syksyn. Kuuntelen musiikkia, lenkkeilen lampaat ja tuulimyllyt seuranani, kokkailen, piirtelen ja vietän laatuaikaa elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa.
Erityisen ilahduttavaa on ajatusten lentäminen. Stressittömänä ehdin lukea, mikä ruokkii pohdiskelua. Se taas synnyttää kriittisyyttä. Aiemmin käytin yhden kirjan lukemiseen vuoden, nyt olen lukenut neljässä viikossa kaksi kirjaa. On vaikea kuvitella, että olisin voinut käyttää aikani paremmin työpaikalla.
Suosittelen toimettomuutta kaikille. Seuraksi sopii esimerkiksi Tom Hodgkinsonin Joutilaisuuden ylistys, joka osaltaan vapautti minut näihin aatoksiin. Kehotan myös tarkastelemaan yhteiskuntaa ja työelämää kriittisesti. Onko oman aikansa myyminen todella sen arvoista, että voi viitenä päivänä viikossa tulla rättiväsyneenä kotiin auringon jo laskettua ja käyttää viikonloput ja lomat työkyvyn palauttamiseen? Ikään kuin elämässä ei tarvitse muuta kykyä kuin työkykyä. Lakatkaa kysymästä, mitä työelämä tarvitsee, ja alkakaa kertoa!
Maija Mattila
Kommentointi on suljettu arkistosivulla.
Emilia Olkanen (27.11.09, kello 9:21)
Loistava puheenvuoro, Maija!
Mielestäni ylikorostunut kilpailukykyajattelu monella yhteiskunnan tasolla on vienyt pohjan oikealta visionäärisyydeltä, ja se ei kanna kovin pitkälle. Uskon itse, että mikä tuntuu parhaalta itselle, on lopulta parasta myös ympäröivälle yhteiskunnalle. Kahden vuoden aikaperspektiivillä ajatus ei varmasti toimi, mutta jo hiukan pidemmällä jänteellä varmasti.
Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen