Kriitikoiden pitää tarjota vaihtoehtoja

Veera Kaleva ja Antti Ronkainen vastasivat (Aviisi 12/2010) kirjoitukseeni yliopistolakikriittisestä liikkeestä (Aviisi 9/2010). He korostivat, että liike oli monimuotoinen ja julkiset vaatimukset yliopistolain suhteen olivat vain yksi osa sitä. Totta onkin, että kirjoitukseni kuvasi vain osaa lakikriittisen liikkeen toiminnasta viimeisen parin vuoden aikana. Kirjoitukseni ei ollut tarkoituskaan kattaa kaikkea, vaan keskittyä liikkeen poliittisiin vaatimuksiin ja ideologisiin lähtökohtiin. Tämä minun olisi pitänyt sanoa selvemmin.

En suinkaan ole ollut tietämätön siitä, että liikkeessä perustettiin lukupiirejä tai esitettiin analyysejä yliopistojen tulevaisuudesta. Ei lukupiireistä ja analyyseistä voinut olla tietämätön, jos liittyi edes yhdelle yliopistolakikriittisistä sähköpostilistoista, joita Suomen yliopistoissa perustettiin. Tästä toiminnasta huolimatta etenkin liikkeen alkuvaiheessa sen enemmän tai vähemmän julkilausuttu tavoite oli pysäyttää yliopistolain valmistelu ja saada aikaan - niin, mitä?

Juuri tähän liittyy aiemman kirjoitukseni väite, että liike ei sanonut yliopistopoliittisesti ymmärrettävällä kielellä juuri mitään siitä, mitä yliopistoille pitäisi tehdä. Yliopistolakikriittinen liike oli poliittisesti impotentti, koska se ei joko halunnut tai kyennyt muotoilemaan toimivaa vaihtoehtoa. "Toimiva vaihtoehto" nykyaikaisessa byrokraattisessa poliittisessa järjestelmässä ei tarkoita loputtomia analyysejä yliopistojen tulevaisuudesta, akateemisesta prekariaatista, yliopistojen yritysmuotoistumisesta tms., vaan järjestelmäkielellä puhuvaa, valmiiksi muotoiltua vastaesitystä. Lakiesitys on huono, kirjoitetaan siis parempi. Yliopiston luonnos johtosäännöksi siirtää valtaa pois henkilökunnalta ja opiskelijoilta, laaditaan kyseiset johtosäännön kohdat uusiksi. Valtion suunnittelema malli yliopistojen rahoittamiseksi on epäoikeudenmukainen, suunnitellaan oikeudenmukaisempi.

Kaleva ja Ronkainen vaikuttavat olevan samaa mieltä, mutta viittaavat kuitenkin käytännössä kintaalla vaatimukselle poliittisesta toimintakyvystä. Heidän perustelunsa on, että liike toimi vapaaehtoisvoimin. He näyttävät haluavan ulkoistaa vaihtoehdon tarjoamisen "virkamiehille". Mutta jos oli kohtuutonta odottaa vapaaehtoisten liikkeeltä konkreettisia vaihtoehtoehdotuksia, niin eikö ole yhtä kohtuutonta odottaa OKM:n tai yliopistojen virkamiesten ryhtyvän kääntämään liikkeen tuottamia kriittisiä analyysejä tai yleisluontoisia julistuksia järjestelmäkielelle, ohi asioiden valmistelua johtavien poliitikkojen ja yliopistojohdon?

On selvää, että vapaaehtoisvoimin toimiva liike oli altavastaaja työkseen yliopistopolitiikkaa tekeviin nähden, mutta jostain syystä tämä ei estänyt liikkeen aktiiveja esittämästä rutkasti komeasti muotoiltuja vaatimuksia ja ei-lausumia. Haluttiinko siis valta yliopistoissa henkilökunnalle ja opiskelijoille, mutta ei vallasta koituvaa vastuuta, esimerkiksi ikäviä kysymyksiä yliopistojen toiminnan organisoinnista ja resursoinnista?

En tietenkään ole sitä mieltä, että yliopistoissa ei saa esittää kritiikkiä, jos ei ole aina tarjota valmista vaihtoehtoa asioiden nykytilalle. Väitteeni on, että yliopistoväen ja myös kriittisen liikkeen kritiikki jää aivan liian usein "vain kritiikiksi", jossa ei edes yritetä tehdä muutosehdotuksia muuten kuin onnettoman yleisessä muodossa. Annetaan ymmärtää, että nykyisen yliopistopolitiikan pitäisi vain kadota ja tilalle pitäisi tulla jotain parempaa, joka lähestyy "jättäkää meidät rauhaan" -primitiiviparahdusta. Siksi kritiikki on poliittisesti impotenttia, ja muun muassa sen takia vallalla olevaa politiikkalinjaa voidaan edelleen noudattaa.

Kaleva ja Ronkainen esittävät, että lakikriittinen liike on osunut oikeaan analyyseissään: opetus- ja kulttuuriministeriö on lisännyt tulosvastuuta, hallintoon liittyy epätietoisuuden ilmapiiri, henkilökunnan asema on heikentynyt ja school-uudistuksen aikataulu ja toteutus ovat olleet epämääräinen. Lisäksi he esittävät, että lahjoitusrahaa saavat paremmin opetuksensa ja tutkimuksensa tuotteistaneet yliopistot ja yliopistoista on tullut tuotekehitysosastoja ja työvoimatehtaita. Väitteitä on hankala arvioida, koska ne joko jäävät epämääräisiksi (mitä esimerkiksi tarkoittaa "lisääntynyt tulosvastuu" tai "opetuksen ja tutkimuksen tuotteistus"?) tai yhdistävät valtakunnalliset ja Tampereen yliopiston tapahtumat erittelemättömäksi luetteloksi huonosta kehityksestä, joka kaikki johtuu ilmeisesti samasta asiasta (yliopistolaista?).

Minua on epäilyttänyt useissa - ei kaikissa - kriittisen liikkeen analyyseissä analyysin ja vahvan maailmankuvan yhdistelmä. Liian usein jäi vaikutelma, että analyyseissä haluttiin päätyä yhteen lopputulokseen: uusliberalismi jyrää yliopistot, sivistys ja kritiikki kuolee. Siispä myös lähdettiin näistä lähtökohdista. Jääkö silloin paljon muuta mahdollisuutta kuin päätyä "oikeaan" lopputulokseen, vastakkaiset havainnot sivuuttaen? Toisaalta välillä ei analysoitu mitään, vaan pikemminkin liitettiin asioita yhteen melkoisten ajatuksellisten ja empiiristen loikkien avulla.

Tällainen "tulokset etukäteen tiedossa" -analyysitapa ei tee kunniaa kriittiselle yliopistoväelle, joka itse kritisoi esim. OKM:ä ja yliopistojen johtoa perusteettomasta ongelmien vähättelystä ja älyllisestä epärehellisyydestä. Suomalaisten yliopistojen ja yliopistopolitiikan kehitys viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tuskin on mikään yksiselitteisen hyvä tai huono asia - mikäpä yhteiskunnallinen kehityskulku olisi?

Kaleva ja Ronkainenkin haluavat, että Tampereen yliopiston johto harjoittaisi "rehellistä itsereflektiota" yliopistouudistuksen ongelmista. Itse haluaisin kysyä Kalevalta ja Ronkaiselta, että mitäpä sitten, jos johto harjoittaisi sitä itsereflektiota? Tunnistettaisiin varmaan ainakin joidenkin mielestä ongelmina pitämiä asioita. Sitten ongelmille pitäisi varmaan tehdä jotain, mutta mitä? Viimeistään tähän tapaavat loppua kriitikoiden eväät.

Kaleva ja Ronkainen selvästi ymmärtävät yliopistojen johdon aseman yhtäältä valtiorahoittajan ja toisaalta oman yliopistoväkensä odotusten paineessa. Silti heitä näyttää kiinnostavan pääasiassa se, että johto nostaisi esiin ongelmia. Nykyaikaisen yliopiston johdolla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta ryhtyä kriitikoksi, jonka ajattelussa ja toiminnassa ratkaisut loistavat poissaolollaan.

Kannattaa myös huomata, että nykyisessä massayliopistossa on vaikea löytää kaikenkattavaa henkilökunnan ja opiskelijoiden näkemystä siitä, mitä yliopistolaki tai nykyinen yliopistopolitiikka laajemmin ottaen merkitsee. Onko jopa niin, että yhteiskunnalliseen tasa-arvoon pyrkivä yliopistokoulutuksen ja -työn laajentuminen on tuottanut sen tilanteen, että yhä useammalle yliopiston opiskelijalle ja työntekijälle yliopisto on varsin arkinen paikka, eikä sellaisten juhlavien merkitysten kantaja, jollaisena se monesti esiintyi yliopistolain kriitikoiden näkemyksissä?

Ehkäpä kriittisen liikkeen epäonnistuminen esimerkiksi yliopistojen henkilökunnan mobilisoinnissa johtuikin osaltaan siitä, että suurin osa yliopistoissa työskentelevistä ja opiskelevista jakoi vain osittain - tai ei lainkaan - liikkeen näkemykset. Ammattiliittojen ja opiskelijajärjestöjen kriittiset näkemykset joistain lain kohdista eivät tätä muuta.

Otto Auranen
sosiologian jatko-opiskelija