Munkki ja leipuri

Kuuraisia peltoja, metsää, jäinen hiekkatie, järvi. Vaaleita kivirakennuksia, keltaisia puutaloja. Keskellä valkoinen kirkko, jonka sipulikupoli hehkuu kultaisena.

Täällä on pappismunkki Aleksanterin koti, Valamon luostari.

Marraskuinen päivä on kääntymässä jo iltaan, kun tapaamme kirkon pihalla. Meillä on hetki aikaa jutella ennen iltajumalanpalvelusta, jonka Aleksanteri toimittaa.

Isä Aleksanteri esittelee työmaataan. Hänen vastuullaan ovat Valamon kirkkotarpeiston huolto ja esineistön arkistointi. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi ikonien kiillottamista, kirkkovaatteiden vaihtamista juhlapäivän vaatiman värin mukaan ja luostarin esineistön kuvaamista ja luettelointia tietokantaan.

Aleksanteri kertoo, kuinka hän käsittelee kuvat, jotta ikonien värit tulevat kuviin juuri oikeanlaisina.

Photoshoppaava munkki, aika modernia! Moderni työtahti ei kuitenkaan ole ennättänyt luostariin asti.

"Hyvää tässä työssä on se, ettei haittaa, vaikkei tämä koskaan tulisi valmiiksi", Aleksanteri toteaa ja hymyilee.

Pappismunkki Aleksanteri on asunut Valamossa 13 vuotta, ensin noviisina, sitten viitankantajana, sitten diakonina. Pari vuotta sitten hänet vihittiin pappismunkiksi, eli hän saa hoitaa nyt myös papin tehtäviä.

Ensimmäinen ajatus munkiksi vetäytymisestä tuli pikkupoikana. Aleksanteri katseli televisiosta ohjelmaa, jossa munkit kulkivat kaavuissaan, ristit kaulassa ja löyhyttelivät suitsukkeita.

"Silloin tuli olo, että tuohan voisi olla mukavaa elämää."

Uskonasiat mietityttivät nuorta miestä. Aleksanteri alkoi tutustua eri uskontoihin. Ortodoksisuus tuntui oikeimmalta, läheisimmältä.

26-vuotiaana hän vaihtoi luterilaisesta kirkosta ortodoksiseen.

"Tietysti kysyin äidiltä ja isältä, että mitä mieltä he olisivat tästä vaihdosta, ja he vastasivat, että menet sinne, missä sinun on hyvä olla", Aleksanteri kertoo.

Ortodoksiksi ei tulla yhden kaavakkeen täyttämisellä. Kääntyminen on pidempi prosessi, jossa kääntyvän on tutustuttava ortodoksisen uskon perusteoksiin, luettava ja pohdittava. Kääntyvää ohjaa pappi, rippi-isä. Lisäksi kääntyvä tarvitsee ortodoksikummin.

Ortodoksisuus on Suomen toiseksi yleisin uskonto. Toisin kuin evankelis-luterilaisen kirkon, Suomen ortodoksisen seurakunnan jäsenmäärä on viime vuosina kasvanut tasaisesti. Vuonna 2009 ortodokseja oli noin 60 000.

Kertaalleen kristilliseen kirkkoon kastettua ei kasteta uudestaan, vaan kääntyminen tapahtuu mirhavoitelussa. Siinä korvantaustat, otsa, kädet ja jalat voidellaan mirhalla.

"Olin silloin vähän niin kuin pilvessä, niin hyvä ja lämmin oli olla", muistelee Aleksanteri hetkeä.

Päätös lähteä luostariin syntyi vasta paljon myöhemmin.

Aleksanteri oli töissä keskisuuren leipomon työnjohdossa.

"Päivät olivat pitkiä. Piti herätä kahden, kolmen aikaan yöllä, tehdä päivä töitä ja työpäivän päälle vielä hoitaa kaikki toimistotyöt. Halusin hypätä pois siitä oravanpyörästä, ja kun kerran olin poikamies, ajattelin, että miksi en tulisi luostariin viettämään helppoa elämää", hän sanoo ja naurahtaa.

"Totta kai täälläkin täytyy tehdä työtä, mutta täällä ei tarvitse murehtia, millä maksaa seuraavan vuokran tai mitä laittaa tänään ruuaksi. Kun on vapaa maallisista huolista, on enemmän aikaa rukoukselle."

Luostarielämä on askeettista. Ortodoksisen kirkko määrittelee askeesin näin:

"Askeesi merkitsee oman tahdon sopeuttamista Jumalan tahdolle, fyysistä pidättäytymistä ja vapaan tahdon käyttämistä sielua pelastaviin valintoihin. Askeesi on hengellisen valmistautumisen tie. Sen päämäärä on ajallisessa perspektiivissä sopuisan, rauhallisen ja tasapainoisen elämänasenteen ja -tilan saavuttaminen sekä iankaikkisuutta ajatellen sielun pelastaminen."

Kun munkki tulee luostariin, luopuu hän kaikesta maallisesta omaisuudestaan. Hän osallistuu luostarin töihin, muttei saa palkkaa, vain kuukausittaisen sadan euron suuruisen taskurahan henkilökohtaisiin tarpeisiin.

Munkit poistuvat luostarialueelta, jos on asioita hoidettavana, mutta kylillä ei rampata. Lähimpiin taajamiin on kymmeniä kilometrejä, Heinävedelle 40, Joensuuhun 60.

Shoppailla ei tarvitse.

"Pidän munkin kaapua aina vapaa-ajallakin. On ehkä paikkoja, joihin se päällä ei voi mennä, mutta olen ottanut periaatteen, etten sitten mene niihin", Aleksanteri kertoo.

Munkeilla on parin viikon kesäloma. Silloin matkustetaan tapaamaan sukulaisia tai ulkomaille muiden luostareiden vieraaksi.

Suomessa on vain kaksi luostaria, Lintulan nunnaluostari ja Valamon munkkiluostari. Luostarielämä kiinnostaa ihmisiä. Valamossa käy vuosittain yli 150 000 turistia.

"Kyllä täällä toimittajiakin ravaa, pahimpina viikkoina joka päivä. Minua on haastateltu aina Japanin televisioon asti. Näin talven tullen on onneksi vähän rauhallisempaa", Aleksanteri kertoo.

Hän kertoo, että parasta Valamossa on luonto ja rauha. Voi tehdä pitkiä kävelyretkiä, talvisin hiihtää.

Luostarielämä on ollut Aleksanterille hyvää. Hän ei ole katunut päätöstään luopua maallisesta.

"Kun sanotaan, että Pyhä Henki tulee asumaan ihmisen sisälle, niin täällä olen kokenut sen ihan konkreettisesti. Uskoni on vain vahvistunut."

Kello käy kuutta ja iltajumalanpalvelusta. Sisällä kirkossa on hämärää. Tuohuksista loimuaa lempeää valoa ja hunajaista tuoksua.

Aleksanteri näyttää lempi-ikoninsa sekä Valamon varsinaisen aarteen, Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin, joka on maalattu 1300-luvulla.

Iltajumalanpalvelus alkaa. Esilukija laulaa pitkät rimpsut ennen kuin Aleksanteri tulee esiin alttarin ovien takaa.

Hänellä on musta papin kaapu, kaulassa suuri risti ja hän löyhyttelee suitsuketta.

Verna Leinonen,
teksti & kuvat

Valamon luostari

Valamon luostari (Uusi-Valamo) on Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen kuuluva luostari Heinävedellä Etelä-Savossa.

Munkit siirtyivät sinne evakkoon sodan jaloista vuonna 1940 alkuperäisestä Valamosta Laatokan Karjalasta.

Kuka?

Pappismunkki Aleksanteri.

Aikaisemmalta nimeltään Martti Raudaskoski.

Kotoisin Kiuruvedeltä. 55-vuotias.

Työskenteli aikaisemmin leipomossa. Tuli Valamoon 13 vuotta sitten.

Vastuussa kirkkokalustosta, mutta leipoo edelleen Valamon ehtoollisleivät.