Kiero heppu Oulusta

Marraskuisena iltapäivänä on sysipimeää ja vettä vihmoo miltei vaakasuoraan. Hämeenpuiston nurkilla sijaitsevan autotallin oven eteen kaartaa suurehko jenkkiauto, jonka ovesta kömpii ulos suuri parrakas mies mustassa nahkatakissaan.

"Vittumainen ilma! Nyt on tympeimpiä aikoja vuodesta, ahistaa ja masentaa koko ajan. Kun pääsee kevään puolelle, alkaa taas helpottaa. Esi-isät olivat tyhmiä, kun pakkautuivat Suomeen eikä etelämmäksi."

Hän on Juho Juntunen, 54, jonka tatuointistudiolle astumme sisään. Tarkemmin sanottuna astumme samalla sisään Juntusen omaan maailmaan, jossa ahdistava arki saa kyytiä ja mielikuvitus lähtee sarjakuvamaiseen liitoon.

Oven sisäpuolella vastaan tulee vuoden 1975 Chevrolet, jonka ohi mahtuu nipin napin kulkemaan varsinaisen studion puolelle.

Sen seinät ovat täynnä amerikkalaista krääsää mainoksista pienoismalleihin. Studion perällä on myös baaritiski, jonka ääressä saa yhä vetää henkosia kaikessa rauhassa.

"Röökiä tulee kiskottua näin talviaikaan kolmekin askia päivässä. Se on hyvä lääke ahdistukseen."

Juntunen tunnetaan kierolla huumorillaan varustetuista kuvituksista, joista etenkin Soundi-lehden lukijat ja kotimaisten levyjen ystävät ovat saaneet nauttia jo vuosikausia. Ahdasmielisissä kuvat ovat aiheuttaneet pahennusta, eikä miehen karu ulkonäkökään vetoa koko kansaan.

"Kyllä sen huomaa, että esimerkiksi junassa saa istua aika rauhassa, kun pitää vielä tatuointeja näkyvissä. Ja ulkomailla voi mennä minne vain, eikä missään tulla vittuilemaan."

Miehen pitkälle uralle on mahtunut jos jonkinlaista kokeilua ja räväkkää avausta. Suurin osa niistä on ollut pikimustan huumorin sävyttämiä, mutta Juntunen on ennättänyt kunnostautua myös vakavan journalismin parissa.

Ahdistuneisuus vaivasi Juntusta jo lapsena, koska kotikaupungissa Oulussa ei kuulemma ollut muuta hupia kuin tervaveneiden tuijottelu. Niinpä Juntunen pakeni todellisuutta sarjakuvien maailmaan ja alkoi ammentaa sieltä eväitä elämään.

"Sarjakuva on näppärä tapa esittää. Se on sellaista pienimuotoista elokuvaa, jota pystyy itse tekemään."

"Teräsmies on kovin kaikista. Olen oppinut siltä moraalikäsitykseni."

Eniten Juntusta miellyttävät 50-luvun amerikkalaiset sarjakuvat, joissa kiehtoo niistä välittyvä teennäinen puhtoisuus. Samasta syystä Juntunen pitää vanhoista Suomi-filmeistä.

"Puhtoisuus, jota ei oikeasti ole olemassakaan, on hauskaa. Varsinkin, kun olen itse kaikkea muuta."

Juntusen tuotokset ovatkin kaukana puhtaudesta. Hahmot ovat kieroutuneita, seksuaalisuus on ylikorostunutta ja hyvää makua koetellaan myös uskonnollisia tabuja rikkomalla. Tärkeänä innostuksen lähteenä onkin toiminut 70-luvun amerikkalainen underground-taide.

"Kun vanhempani löysivät nuorena tekemiäni piirroksia, he heittivät ne roskiin ja nimittivät niitä kauheaksi saastaksi. Aika rankkoja ne olivatkin. Niissä oli huumeita, huonoa käytöstä, paljon isoja falloksia ja muuta hauskaa."

1960-luvun puolivälissä Juntunen muutti perheineen Tampereelle, josta tie vei ensin Helsinkiin ja myöhemmin takaisin Manseen. Vaikka koulunkäynti ei ikinä ole kiinnostanut, Juntunen opiskeli kolmisen vuotta suomen kieltä ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa.

"En ajatellut alaa sen tarkemmin. Suomea pääsi lukemaan aika helposti, ja olen aina ollut kiinnostunut kirjallisuudesta. Huono äidinkielenopettaja minusta olisi varmasti tullut. Yliopistossa en saanut juuri mitään aikaiseksi, kun oli niin paljon muita hommia."

Muita hommia olivat erinäiset lehtityöt ja levynkansien taiteilu. Juntunen alkoi kirjoittaa ja piirtää Soundiin ja Ilta-Sanomiin sekä työstää kansia moniin Suomirockin klassikkolevyihin. Hänen underground-sarjakuvilleen, -elokuvilleen ja -maalauksilleenkin löytyi kysyntää.

1970-luvulla Juntunen taiteili amerikkalaistyylisiä piirroksiaan sarjakuvalehti Jymyyn ja sen seuraajaan Huuleen, jonka päätoimittaja hän oli. Lehtien roisi sisältö aiheutti närää.

"Yhden lehden kannessa oli liikaa falloksia, joten R-Kioski kieltäytyi ottamasta niitä myytiin. Siinä vaiheessa se oli aivan sama, koska lehti oli jo menossa nurin. Herkuttelin laittamalla sellaisia kansikuvia, että ne taatusti kauhistuttivat ihmisiä."

Kauhistusta herättivät myös Juntusen 70-luvulla tekemät "taide-elokuvat", jotka olivat sarjakuvien tapaan sisällöltään varsin raflaavia.

"Lähetimme niitä kilpailuihinkin. Yksi leffamme teki kuulemma ennätyksen, sillä katsojat poistuivat salista kahdessa minuutissa. Se oli nimeltään We Got 3 Fallos, ja siinä lähinnä esiteltiin irtileikattuja peniksiä."

Underground-henkeä parhaimmillaan edusti myös Juntusen, Veltto Virtasen ja Arto Mellerin 1970-luvun lopun bändiprojekti. Avantgardistista kantripunkkia esittänyt Beat The Meat teki kymmenkunta keikkaa ja levyn, joka on nykyään melkoinen keräilyharvinaisuus.

Melleri ei lopulta lähtenyt yhtyeen keikoille, jotka olivat Juntusen mukaan hämmentäviä spektaakkeleita. Yleisöllä oli tapana viskoa yhtyettä kaljatuopeilla.

"Ekalla keikallamme Tampereella soitimme vain yhden biisin, joka kesti tunnin. Se oli nimeltään Lemmen karuselli, joka alkoi sanoilla: Â’Kauhea, kun minä kiihotun, huokasi Anita, ja samalla olimme matolla 69-asennossa.Â’ Se oli suoraan Jallusta. Muut biisit olivat samaa rataa."

Kieroa maailmankatsomusta kuvastaa myös Juntusen keräilyharrastus. Koti
ja tatuointistudio ovat pullollaan aitoja pääkalloja, oudosti täytettyjä eläimiä ja amerikkalaista krääsää.

"Haalin niitä aikoinaan etenkin USA:n-matkoiltani. Kokoelmieni helmi on Tanskasta ostettu helvetin iso laatikko, joka on täynnä pöllön oksennuspalloja. Palloja on satoja, ja niiden sisällä olleet hiirten pääkallot on eroteltu riveiksi."

"Se vähän harmittaa, etten ostanut kerran New Yorkissa myynnissä ollutta oikeaa vauvan luurankoa. Siihen ei vain ollut varaa."

Myös tatuointikulttuuri on kiehtonut Juntusta vuosikaudet. Hänen Tattoo You -studionsa on ollut pystyssä viitisentoista vuotta, ja häneltä ilmestyi pari vuotta sitten tatuointikirja. Juntusen omia käsiä ja jalkoja koristaa arviolta 30-40 tatuointia.

"Ensimmäinen oli Mustanaamion hyvä-merkki eli neljä miekkaa ristissä. Se on noin 25 vuotta vanha ja sumentunut. Kerran lääkäri luulikin sitä hakaristiksi. Muut kuvat ovat aika sekalaisia. On Nasu-possua, luurankoa ja kaikenlaisia tekstejä."

Jotta pahan pojan imago olisi täydellinen, Juntusen rakkaisiin harrastuksiin lukeutuvat niin ikään moottoripyörät. Hän on kuulunut prätkäjengiin jo parin vuosikymmenen ajan. Se ei ole kumpikaan kahdesta pahisporukasta, vaan Juntuselle hyvin soveltuva Fucking Freaks MC.

"Se on sellaista täysipäistä porukkaa, jonka hyvästä kaverihengestä viehätyin. Melkein joka viikko kokoonnumme talleille räpläämään pyöriä ja ryyppäämään. Kerran kesässä ajelemme porukalla jollekin leirintäalueelle juopottelemaan."

"Huume- ja asebisnekseen emme ole vielä päässeet mukaan, vaan touhu on pysynyt aika kilttinä. Onhan meitä houkuteltu näihin kahteen isoon kerhoon, mutta emme ole olleet kiinnostuneita."

Prätkäkavereiden toilailuista on syntynyt myös aiheita Juho Juntusen pääasiassa Soundiin piirtämiin sarjakuviin. Piirrosten vakiovieraita ovat muun muassa Tuska MC -prätkäjengiläiset, Jumala, Saatana, vahvasti tatuoidut ihmiset sekä legendaarinen Tauno peräaukkoharrastuksineen.

Vahvoista huumori- ja alapääelementeistä huolimatta Juntunen kiistää niiden olevan hänen sarjakuviensa tärkeimpiä elementtejä.

"Hyvyys-pahuus-teemat ovat minulle luontaisia, mutta en koeta mitenkään tietoisesti olla hauska. Sarjakuvissa voi olla huumoria, mutta kyllä niissä täytyy jotain muutakin olla."

"Persejutuilla on helppo hätkähdyttää ihmisiä, mutta ei niitä niin kauheasti ole. Ne vain jäävät ihmisten mieliin. Näin on ilmeisesti käynyt myös Lordille eli Tomi Putaansuulle. Hän muovaili minulle oman peräaukon, maalasi sen huolella, pani pieneen lasikoteloon ja lahjoitti minulle. Olen ylpeä siitä", Juntunen naurahtaa.

Juntunen kertoo, ettei hän mieti juurikaan etukäteen Soundin yhden kuvan pilapiirrostensa lopputulosta. Hän arvelee pimeän puolensa päättävän kuvan lopullisen muodon. Juntusen päässä pyörii kammottavia ajatuksia, joiden ei vain saa antaa puhua liikaa.

"On myös kaksi aihetta, joista ei voi tehdä huumoria: raiskaus ja sota."

Tarvittaessa Juntunen osaa siis vakavoituakin - ainakin hieman. Soundin toimittaminen, sarjakuvat ja tatuointityöt muodostavatkin vain osan hänen kaikista töistään.

Juntunen kuvittaa säännöllisesti Sosiaalivakuutus-lehteä. 80-luvulla hän toimi myös yleisaikakauslehti Valon päätoimittajana.

"Aikanaan käsikirjoitin ja ohjasin radiokuunnelmia Ylelle. Ne olivat koko perheelle suunnattuja jatkuvajuonisia sarjoja, jotka tulivat sunnuntaiaamupäivisin."

Juntusen haaveena on, että hänellä olisi vielä joskus aikaa ja rahaa maalata näyttelykelpoisia tauluja. Sitä odotellessa on tyytyminen kirjoitus- ja kuvitushommiin, joiden saralla hänen uusin julkaisunsa on valokuvia sisältävä sarjakuva-albumi Paholaisen morsian.

"Hiljattain tein myös kuusitoista kuvaa Junnu Vainion pornolaulu-dvd:hen. Oli masentavaa piirtää kuukausi pelkkiä mulkkuja ja spermaa. Junnun poika Ile Vainio soitteli välillä, että eikö kuvista saisi vielä vähän roisimpia. En ole kauhean ylpeä tästä projektista."

Ensi vuodelle Juntunen on suunnitellut sarjakuva-albumia ja romaania. Romaanista hän paljastaa sen verran, että siinä on omituisia ihmisiä, joille tapahtuu omituisia asioita. Se sisältää myös paljon väkivaltaa ja jonkin verran huumeita ja seksiä - eikä se ole missään nimessä hauskaa luettavaa. Uskoo, ken haluaa.

Vanhuuden päiviksi Juntunen on kertonut harkitsevansa vetäytymistä omaan rauhaan parsatilalle USA:n Keskilänteen. Tällekin idealle löytyy varsin juntusmainen selitys.

"En ole koskaan edes nähnyt parsapeltoa, mutta luin yhdestä kirjasta, että se näyttää siltä, kuin siellä olisi tuhansia kulleja pystyssä", Juntunen naurahtaa.

Juho K. Juntunen

- Syntynyt 9.7.1953 Oulussa

- Asuu osan viikoista Tampereella, osan Helsingissä

- Eronnut, kaksi täysikäistä lasta

- Opiskellut suomen kieltä Helsingin yliopistossa

- Soundi-lehden toimitussihteeri

- Omistaa Tattoo You -tatuointistudion Tampereella

- Päätoimittanut Huuli- ja Valo-lehtiä

- Kirjoittanut ja/tai piirtänyt lisäksi muun muassa Ilta-Sanomiin, Aamulehteen, Pahkasikaan, Myrkkyyn, Seutu-Sanomiin, Sosiaalivakuutukseen ja Jymyyn

- Tehnyt yhteensä noin 250 levynkantta, pääasiassa Pokolle ja Love Recordsille

- Julkaissut neljä sarjakuva-albumia ja kolme muuta kirjaa

- Käsikirjoittanut ja ohjannut radiokuunnelmia ja tv-ohjelmia

- Suunnitellut mainoksia ja kirjankansia

- Keräilee pääkalloja, oudosti täytettyjä eläimiä (etenkin vyötiäisiä) ja amerikkalaista krääsää

- Muuta: keksinyt bändeille keikoilla huudeltavan "Soittakaa Paranoid!" -vitsin

Olli Koikkalainen, teksti
Timo Marttila, kuvat