Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

"Hyvä taide on aina viihdettä"

Timo Koivusalon mielestä elokuva ei ole edes olemassa, jos se vain makaa hyllyllä

Aki Kaurismäessä ja Timo Koivusalossa on paljon yhteistä. Kummatkin ovat monissa eri ammateissa kouliintuneita itseoppineita elokuvantekijöitä, jotka tuottavat, ohjaavat ja käsikirjoittavat elokuvansa pääosin itse.

Mutta siinä missä Kaurismäki saa kriitikot puolelleen, Koivusalo saa yleisön. Koivusalon kansallisaiheiset elokuvat Irwinistä, Sibeliuksesta ja Rautavaarasta kiinnostavat suomalaisia katsojia enemmän kuin Kaurismäen työläiskuvaukset.

"Kyllä minulle on ensiarvoisen tärkeää saada katsojia. Elokuva ei oikeastaan ole edes olemassa, jos se vain makaa arkiston hyllyllä", Koivusalo sanoo.

Parhaimmillaan Koivusalo on saanut teattereihin yleisöä vuosikymmenten takaa. Pekko-elokuvia kävi katsomassa ihmisiä, jotka olivat viimeksi nähneet valkokankaalla Tuntemattoman sotilaan (1955). Kulkurin ja joutsenen (1999) yleisön joukossa oli puolestaan katsojia, jotka eivät olleet käyneet elokuvissa sitten Kulkurin valssin (1941).

Nyt Koivusalo on päättänyt saavuttaa suomalaiset tarttumalla suureen kansalliseen aiheeseen. Väinö Linnan torpparitrilogiaan perustuvan kaksiosaisen Täällä Pohjantähden alla -elokuvan ensimmäinen osa sai ensi-iltansa perjantaina. Yleisö oli Koivusalon mielessä alusta alkaen.

"Kirjoittaessani käsikirjoitusta pohdin pitkään, josko olisin kääntänyt Linnan romaanin kronologian ympäri ja ottanut mukaan takaumia. Mutta sitten pelkäsin, että kirjaa lukemattoman katsojan olisi vaikea pysyä juonessa mukana. Siksi halusin tehdä elokuvan uskollisesti Linnan tarinan mukaan", Koivusalo kertoo.

Ennen ensi-iltaa Koivusalo kiersi elokuvansa kanssa ympäri Suomea ja esitti sitä muun muassa lukiolaisille ja opiskelijoille. Valkokankaalle piirtynyt kuva vuoden 1918 tapahtumista teki katsojiin suuren vaikutuksen. Tähän mennessä parhain yleisöltä saatu palaute on salista poistuneiden ihmisten punertavat silmät ja mietteliäät katseet. Kasvoilla on paistanut kysymys siitä, onko tällaista todella tapahtunut Suomessa?

"Se että asiasta on luettu kirjoista, ei tunnu yhtä todelliselta kuin, jos saman asian näkee valkokankaalta. Tilastoihin ja historiankirjoihin voi aina suhtautua hieman etäisesti. Mutta jos antaa elokuvan viedä, niin se tulee suoraan iholle", Koivusalo sanoo.


Kriitikot eli ihmisyleisön vastakkainen puoli, kuten Koivusalo heidät määrittelee, eivät juurikaan ole suhtautuneet suotuisasti Pekko-elokuvilla uransa aloittaneeseen ohjaajaan. Aikamiespojan hahmo tuntuukin olevan ikuinen riippakivi Koivusalon kaulassa. Moni arvostelija pitää häntä liian viihteellisenä ohjaajana, jotta hänet voitaisiin ottaa vakavasti. Mutta tämä ei Koivusaloa haittaa.

"Hyvä taide on aina viihdettä, mutta hyväkään viihde ei ole aina taidetta. Kulttuuriset asiat on tehty meidän elämämme sulostuttamiseksi ja ilostuttamiseksi niin kauan, kun me täällä maapallolla olemme. Oli sitten kyse Mozartista, Da Vincistä tai Pekko-elokuvista", Koivusalo sanoo.

Mutta kokonaan Koivusalo ei ole kriitikoita unohtanut. Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa on kohtaus, jossa Eija Vilppaan esittämä Laurilan Aliina näyttää takapuoltaan Leena Suomun esittämälle Töyryn emännälle.

"Se kuva on kriitikoita varten. Pitäähän heidän sanoa, että jokin asia tässä elokuvassa on ihan perseestä", Koivusalo myhäilee.


Henri Waltter Rehnström





Punaisten vai valkoisten asialla?


Elokuvantekijöillä on monesti ollut taipumusta valita joko punainen tai valkoinen näkökulma kuvatessaan vuoden 1918 tapahtumia


Itsenäisyyden jälkeisinä ensimmäisinä vuosikymmeninä elokuvat olivat hyvinkin valkoisia. Kirjailija Teuvo Pakkalan ainoassa ohjaustyössä Sotapolulla (1921) Suomen valkoisuus otettiin itsestään selvänä. Elokuva oli poikakirjamainen tarina `Valkoiseksi piruksi´ kutsutusta sissistä, joka pelastaa Suomen punikkien kynsistä. Elokuvat Muurmannin pakolaiset (1927), Jääkärin morsian (1938) ja Helmikuun manifesti (1939) eivät olleet suoria kuvauksia sisällissodasta, mutta niissä oli aistittavissa raju vastakkainasettelu valkoisen Suomen ja punaisen Venäjänmaan välillä. Kalle Kaarnan Miekan terällä (1928) oli aikakauden elokuvista ainoa, jossa pyrittiin sovinnolliseen ratkaisuun.

Kaarnan elokuvan kaltaiset humaanit tarinat sisällissodasta saivat kunnolla jatkoa oikeastaan vasta 1950-luvulla. Jack Witikan Silja - Nuorena nukkunut (1956) ja T. J. Särkän 1918 - Mies ja hänen omatuntonsa (1957) olivat elokuvia, joiden päähenkilöt joutuvat tahtomattaan todistamaan sisällissodan kauheuksia.


1960-luvulla valkoinen näkemys vaihtui punaiseen. Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla (1968) oli ensimmäinen elokuva, jossa punainen osapuoli sai kunnolla äänensä esille. Mutta kohtaLaineen elokuvan jälkeen ilmestyi Jotaarkka Pennasen Mommilan veriteot 1917 (1973). Siinä punaiset kuvattiin raakalaisiksi, jotka armottomasti murhaavat Suomen silloisen rikkaimman miehen Alfred Kordelinin hieman ennen sisällissodan puhkeamista. Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Tulipäässä (1980) näkökulma vaihtui jälleen punaiseksi. Elokuva kertoo valkoisten tappamaksi joutuneesta kirjailija Algot Untolasta.

Valkoisten ja punaisten vastakkainasettelu näkyi myös Suomen sisällissotaa käsittelevissäulkomaalaisissa elokuvissa. Jo vuonna 1919 venäläiset emigrantit saapuivat Suomeen kuvaamaan punaista Venäjää vastaan suunnatun propagandaelokuvan Bolsevismin ikeen alla. Tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin Lehtiä paholaisen kirjasta(1921) elokuvassa valkoiset sotilaat saavat tukahdutettua Saatanan pauloihin joutuneet punikkikapinalliset. Warren Beattyn Punaisissa (1983) amerikkalainen kommunisti joutuu valkoisten joukkojen kaltoin kohtelemaksi Suomenlinnassa.

1990-luvun puolenvälin jälkeen vastakkainasettelu alkoi kokonaan poistua sisällissotaelokuvista. Tero Jartin Aapossa (1994) ja Olli Saarelan Lunastuksessa (1997) ei enää valittu puolia vaan elokuvissa pyrittiin kuvaamaan ihmisluonteen väkivaltaisuutta. 2000-luvulla puolueeton henki on jatkunut elokuvissa Raja 1918 (2007) ja Käsky (2008). Elokuvassaan Täällä Pohjantähden alla Koivusalo ilmoitti olevansa sekä valkoisten että punaisten puolella.






Koivusalo päihitti Laineen


Olen viime aikoina huomannut, että harva yli puolitoista tuntia kestävä elokuva jaksaa pitää otteessaan loppuun asti. Tämän vuoksi Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla on piristävä poikkeus. Vaikka elokuva kestää yli kolme tuntia, mielenkiinto ei lopahda kertaakaan. Edes takamus ei ole puutunut, kun lopputekstit vyöryvät valkokankaalle.


Täällä Pohjantähden alla on ehdottomasti Koivusalon parhain elokuva. Se päihittää mennen tullen Edvin Laineen vastaavasta aiheesta vuonna 1968 valmistuneen puisevan filmatisoinnin. Koivusalo on onnistunut saavuttamaan aidosti koskettavan tarinan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun torpparien ja heidän isäntiensä ristiriidoista.

Alkuperäisteoksen lukeneille Koivusalon elokuva ei kuitenkaan tuo juuri mitään uutta. Mutta miksi pitäisikään? Ei Laineen Tuntematon sotilaskaan (1955) ollut muuta kuin Linnan romaanin kuvitus, mutta silti sitä on monissa yhteyksissä pidetty parhaimpana suomalaisena elokuvana. Ja Koivusalo osaa kansallisaiheen kopioimisen paremmin kuin Laine.

Ainoa, mikä elokuvassa pistää silmään on paikoitellen varsin kömpelösti toteutettu valojen ja varjojen käyttö. Tämä panee ihmettelemään, mihin kuvaaja Pertti Mutanen on kadottanut hienon maagisen kosketuksensa, mikä hänellä oli elokuvissa Jon (1983) ja Valkoinen kääpiö (1986). Mutta vähäiset visuaaliset puutteet ovat pieniä komeasti kerrotun tarinan rinnalla.


*****

Ohjaus ja käsikirjoitus: Timo Koivusalo
Pääosissa: Ilkka Koivula, Vera Kiiskinen, Risto Tuorila, Ritva Jalonen

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto