Klassikkoni: Heliumsika säväytti

Jos joutuisin syystä tai toisesta luopumaan levyhyllyni aarteista, en missään tapauksessa aloittaisi harvennusta Pink Floydin Animalsista. Levy on minulle bändin tuotannosta läheisin. Ostin sen omakseni vain joitakin viikkoja sitten, mutta jo lukioaikoina tallensin sen tarkoin sisäiseen levysoittimeeni.

Ensimmäisen kerran kuulin albumin Jyväskylän Kaupunginkirjaston musiikkiosastolla. Kirjastovirkailija kertoi Animalsin olevan hänen koiransa lempilevy. Animalsista saattaisivat pitää myös siat, sillä koiranhaukunnan lisäksi levyllä kuullaan aitoa röhkimistä.

Luontoäänet selittyvät sillä, että sanoituksissa Roger Waters karsinoi ihmistyyppejä Eläinten vallankumouksen inspiroimana sioiksi, koiriksi ja lampaiksi. Waters arvostelee kovin sanoin maailman markkinaehtoista menoa, joten sanoitusten osalta levyn sävy on varsin tumma.

Albumin kansi teki minuun heti vaikutuksen: siinähän lentää possu! Battersean hiilivoimalan yllä leijaileva valtava ilmapallosika valmistettiin varta vasten levyä varten. Myöhemmin luin, että kannen kuvaussessioissa sika oli päässyt karkuun ja sekoittanut hetkeksi Lontoon lentoliikenteen.

Animalsin ensimmäinen kuuntelukokemus oli voimakas. Etenkin kakkoskappale Dogs vei mukanaan. Ihailin sen runsasta äänimaailmaa: akustinen kitara saa ympärilleen uusia elementtejä ja seitsemäntoistaminuuttinen proge-eepos kasvaa suorastaan sikamaisiin mittoihin.

Watersin ja David Gilmourin soittamien kitaroiden lisäksi myös kosketinsoittimet ovat tärkeässä roolissa Animalsilla. Syntikat olivat minulle pitkään kirosana, mutta Animals avasi uusia ovia ja laajensi huomattavasti musiikkimakuani.

Juho Hakkarainen

Pink Floyd: Animals (1977)