Koti-ikävä

Lahti ei merkitse minulle mitään, ainakaan yhtään enempää kuin mikään muukaan Suomen kaupunki. Olen käynyt siellä syntymässä, mutta se on sivuseikka. Ei minulla ole eläviä muistikuvia Lahdessa asumisesta, valokuviakin vain kourallinen.

Isäni peri isältään teatterilaisen liikkuvan elämäntyylin. Niinpä minutkin totutettiin matkusteluun jo varhain. Kun kaupunki ei enää tarjonnut henkisiä (tai taloudellisia) virikkeitä, vaihdoimme maisemaa. Ystävät jäivät vanhalle paikkakunnalle, ja uudessa kaupungissa kontaktit oli luotava uudelleen.

Vaikka vastaan kotipaikkakyselyihin kieltämättä humoristisella iskulla "En ole mistään kotoisin", tarkoitan sitä oikeasti. En ole ehtinyt pysyä paikallani sen vertaa, että muistelisin jotakin Suomen kolkkaa kotiseutunani. Olen asunut kuudessa kaupungissa ja maaseudulla. Vanhempien eron vuoksi asunnonvaihtoja on kertynyt toistakymmentä.

Sukunikaan ei ole oikein mistään kotoisin, enkä tunne kuin läheisimmät sedät ja tädit. Kaikista heistä pidän kovasti. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Tiivis muuttorytmi ja ratkaisusta toiseen ajelehtiminen ei ole koskaan haitannut minua. Se on rikastanut elämääni ja totuttanut muuttuviin olosuhteisiin. Olen kotonani irrallisuuden tilassa, siitä on tullut minun kotiseutuni.

En pelkää suuria muutoksia. Suurin pelkoni on henkinen ja fyysinen jämähtäminen. Juurettomuuden vuoksi levottomuus syntyykin paikallaan pysymisestä, ei liikkeestä. Kotoa lähdettyäni olen asunut kolmessa kaupungissa kahden vuoden sisällä.

Enkä todellakaan aio jäädä Turkuun.

Jantso Jokelin