Pelastakaa graffitit

Pienillä päätöksillä on joskus isoja seurauksia. Tero Karvinen ei 11-vuotiaana varmasti tiennyt mihin aikanaan päätyisi, kun hän kavereidensa kanssa oli menossa elokuviin 80-luvun Turussa.

"Meidän oli tarkoitus mennä katsomaan Indiana Jonesia, mutta olimme liian nuoria. Leffaan piti silti päästä ja päädyimme katsomaan hip hop -kulttuurista ja graffiteista kertovaa Beat Streetiä. Kun kävelin ulos teatterista, kelasin, että haluan jonain päivänä tehdä samaa."

Nykyään Karvinen, 38, on Pirkanmaan läänintaiteilija, joka maalaa, edistää graffitikulttuuria ja ohjaa nuoria työpajoissa kuukausipalkalla. Väliin mahtuu yli 20 vuotta spraypurkki kädessä, kohtaamisia poliisin kanssa ja taideopintoja.

Graffititaituri lupautui oppaaksi esittelemään Aviisille Tampereen näyttävimpiä seiniä ja kertomaan graffitikulttuurista sekä siitä, miten pienen pojan unelmasta tuli julkisen sektorin virallistama työ.

Ensimmäinen vierailupaikka löytyy Hatanpään verotoimiston lähettyviltä, toimistotalojen takaa, ratapihan reunalta. Käytöstä poistetun sivuraiteen tunnelin seinät on koristeltu värikkäin maalauksin. Paikka on katseilta piilossa, eikä satunnainen kulkija sinne eksy.

"Paikan tietää vain kourallinen maalareita, niiden kaverit ja poliisi", Karvinen kertoo.

Huolimatta syrjäisestä sijainnista jo vuosia graffititaiteilijoiden tyyssijana toimineen tunnelin seinät puhdistettiin ja rapattiin 2000-luvun alkupuolella.

"Kyllä siinä meinasi itku päästä. Aivan käsittämätön juttu, jota ei oikein voi perustella millään", Karvinen muistelee tunnelmia puhdistuksen jälkeen.

Tapaus kuvaa hyvin yleistä suhtautumista graffiteihin. Yhteiskunta on valmis käyttämään suuria summia estääkseen katutaiteen tekemisen. Kuuluisin esimerkki on Helsingin kymmenen vuotta kestänyt Stop töhryille -kampanja, jonka aikana kaupunki käytti yli 23 miljoonaa euroa pääasiassa siivous- ja vartiointipalveluihin.

Samaan aikaan vahingonkorvaustuomiot graffitien maalaamisesta kasvoivat kymmeniin tuhansiin euroihin ja tekijöitä tuomittiin jopa ehdottomaan vankeuteen.

"Pahimmillaan kavereita on istunut linnassa puolitoista vuotta. Jos sitä vertaa vaikkapa rangaistuksiin pahoinpitelyistä, on ihmisen arvo pieni materian rinnalla."

Myös Karvinen on ollut poliisin kanssa tekemisissä ja joutunut maksamaan pieniä korvauksia.

"Kuulusteluissa poliisi yritti kuumottaa minua lopettamaan maalaamisen, mutta se vain innosti jatkamaan. Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen, kun saan palkkaa touhusta ja voin jo nauraa tilanteelle."

Karvisen ystäväpiiristä on tullut muitakin kulttuurivaikuttajia. Vaikka ratapihoilla juoksentelu on vanhemmalla iällä vähentynyt, moni kaveri on päätynyt taiteilijaksi, graafikoksi tai galleristiksi. Joukkoon mahtuu myös kulttuuriministeri.

"Arhinmäen Paavon kanssa olemme naureskelleet, että meistä olisi pitänyt ottaa luokkakuva. Nyt siitä voisi katsoa, että kuka on läänintaiteilija ja kuka kulttuuriministeri. Jos joku olisi ehdottanut viisi vuotta sitten, että näin käy, olisin pitänyt hulluna."

Nykyään asenneilmastossa onkin havaittavissa muutoksia. Siitä kertoo jo Karvisen valinta läänintaiteilijaksi. Uudessa asemassa iso osa toimenkuvaa on kertoa graffitikulttuurista ulkopuolisille.

"Nollatoleranssin vallitessa Hesarissa ei saanut toimituksen päätöksen mukaan kirjoittaa graffiteista myönteisesti. On hyvä, että pääsee vihdoin oikomaan sinä aikana syntyneitä ennakkoluuloja, väärinkäsityksiä ja hallusinaatioita, joita ihmisten päihin on välillä aika tiukkaankin jäänyt."

Karvinen korostaa, että graffitien maalaaminen ei ole sattumanvaraista töhrimistä, vaan tekijöillä on oma sisäinen koodistonsa. Teoksia tehdään vain julkisille seinille.

"Yksityisen talon seinille ei sovi maalata, mutta vieressä oleva sähkökaappi on vapaata riistaa."

Kierroksemme toisessa kohteessa Pispalassa sääntö konkretisoituu. Vanhan ja hylätyn kattohuopatehtaan seinät ovat kauttaaltaan maalatut niin ulkoa kuin sisältäkin, mutta vieressä sijaitsevan yksityisasunnon seinään on eksynyt vain yksinäinen tagi.

Sosiaalinen paine pitää vakavammin alaa harrastavien teokset julkisilla seinillä, mutta isosta joukosta löytyy aina joitain sooloilijoita.

"Jos minä tuohon olisin maalannut, niin kyllä tulisi kavereilta sanomista", Karvinen toteaa, kun katselemme asunnon seinää.

Vilkkaasta kulttuurielämästä tunnettu Pispala on poikkeuksellinen alue myös graffitien suhteen. Rantatien ja junaradan välistä löytyy alue, jota alan piireissä kutsutaan Pispalan Fameksi. Nimitys tulee englanninkielisestä termistä Hall of Fame, kuuluisuuksien sali.

Hylätyissä tehdasrakennuksissa on maalattu puolilaillisesti: virallista lupaa ei ole, mutta aluetta ei myöskään valvota. Vanhimmat maalikerrokset ovat yli kaksikymmentä vuotta vanhoja, eikä seiniä ole pesty koskaan.

"Joskus olisi mahtava katsella Pispalan seiniä samanlaisella röntgenlaitteella, jolla tutkitaan vanhojen maalausten alempia kerrostumia", Karvinen haaveilee.

Alueen merkittävin kohde on junaradan vieressä oleva muuri. Tehdasrakennusten sisällä töiden taso vaihtelee, mutta puoli kilometriä pitkän muurin laidasta laitaan täyttävät graffitit ovat näyttäviä.

"Vastaavanlaista paikkaa ei enää löydy Suomesta, ne kaikki on purettu tai puhdisettu. Euroopankin mittakaavassa feimi on poikkeuksellinen paikka."

Nyt purkutraktori uhkaa myös Pispalan tehdasrakennuksia. Alueelle kaavaillaan kerrostaloja, sillä Näsijärvinäkymiä tarjoava tonttimaa on arvokasta.

Radanvierustan muuria ei voi purkaa, mutta Karvinen pelkää, että Pispalan Fame halutaan pestä uudisrakentamisen myötä. Ajatukseen rakennusten purkamisesta hän yrittää sopeutua, mutta feimin vuoksi Karvinen on valmis taistelemaan.

"Tämä on kulttuuriympäristö, johon on tehty käsittämätön määrä taidetta. Ei kaikkea ihmisten tekemää pidä hävittää. Kahlitsen itseni vaikka ratakiskoon, jos se meinataan tuhota", hän julistaa esitellessään muuria.

Graffititaide on kuitenkin luonteeltaan katoavaista. Seiniä puretaan ja pestään jatkuvasti, ja Pispalan kaltaiset maalauspaikat ovat harvassa. Vanhojen teosten päälle syntyykin nopeasti uusia graffiteja. Päälle maalaamista säätelevät sisäiset normit. Uuden teoksen on oltava alle jäävää parempi. Piireissä käytetään termiä burn rule.

"Ei voi mennä tekemään ihan mitä tahansa paskaa toisten töiden päälle. Burn rule on opettanut vapauden lisäksi vastuusta ja ajanut kehittymään taiteilijana."

Karvinen haluaisi taltioida katoavaa katutaidetta myös muiden ihasteltavaksi. Hän onkin perustamassa museokeskus Vapriikin kanssa graffitiarkistoa. Tarkoitus on valokuvata teoksia ja tallettaa kuvat arkistoon.

"Graffititaidetta häviää jatkuvasti. Jos sitä ei taltioida mihinkään, se poissa ikuisesti."

Läänintaiteilijan pesti on tuonut Karviselle paljon julkisuutta, ja hänen töitään on ollut esillä Tampereen taidemuseota myöten.

Aiemmin vapaana taiteilijana itsensä elättäneen miehen tekeminen tai asenteet eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Karvisen mielestä graffitit ovat edelleen tapa ottaa kaupunkitila haltuun, eikä hän sulje pois laittomille seinille tehtäviä maalauksia.

"Tässä oli pari hiljaisempaa vuotta, mutta nyt graffitien tekeminen kiinnostaa jälleen. Pispalan kaltaisiin paikkoihin on hienoa maalata, se on paljon vapaampaa kuin tilaustöiden tekeminen."

Yksi asia on kuitenkin muuttunut.

"Ennen tuli sanomista, jos maalasi, mutta nykyään saa kuulla, jos ei maalaa."

Juho-Matti Paavola, teksti

Seppo Honkanen, kuva